Gurun opissa: Näkyvässä näkymätön
Herään aamun viileyteen. Yöllä on ollut kireä pakkanen. Sen voi aistia sisällä lattian kylmänä kosketuksena. Viritän takkaan aamuvalkean. Kuivat sytykkeet syttyvät yhdellä tikun raapaisulla. Koivuhalot palavat pian iloisesti ja alkavat levittää tupaan tervetullutta lämpöä.
On luvattu lauhtuvaa säätä, mutta vielä siitä ei näy merkkiäkään. Pakkasmittari näyttää 28 miinusastetta. Katselen ulos ja ihailen aamun punertavaa valoa. Tiaiset pyrähtelevät vilkkaasti lintulaudalla. Erotan tiaisparvesta talitiaisia, sinitiaisia, jonkun töyhtötiaisen ja hömötiaisia. Joka-aamuinen iloni, jota en hevin vaihtaisi. Muistan lukeneeni jostain, että halutessaan voi lahjoittaa rahaa metsäpalstan rauhoittamiseksi hömötiaisten elintilaksi. Joko siihenkin on tarvetta? Vähän ihmettelen. Ainakin kotipihallani niitä riittää.
Havaitsen pari punatulkkuakin. Voisin katsella tätä tammikuista talviaamua vaikka miten pitkään. Äkkiä tiaiset katoavat läheisiin puihin. Kaksi närheä on ilmestynyt siihen saamaan osansa. Nekin ovat oppineet taiteilemaan lintulaudalta syötävää. Kun ne lähtevät, tiaiset palaavat pian takaisin. Auringon säteet saavat lumihuurteiset koivut kimaltelemaan, ehkä vielä vähän ujosti, näin tammikuun aamuna, kuin lupauksena tulevasta.
Mietin, että näemme, mitä olemme valmiit näkemään. Joku senkin on sanonut. Uskon avulla näemme, mitä emme näe, jopa sen, mitä toivomme näkevämme. Näkyvässä on näkymätön. Tiaisparvessa Luojan ilo. Todellisuuksia on enemmän kuin käsitämme. Aamun ensi valo kertoo, että Joku on jo noussut ja odottaa, että saisi olla armollinen luodulleen. Se on avoinna kaikille ja läsnä kaikessa, kun sen vain ymmärtäisi.
Jaa tämä artikkeli: