Gurun opissa: Rukouksen maja
Ruumiimme on lahjaksi saatu, sielussamme soi Jumalan luomisen sävel. Siksi ei ole yhdentekevää, miten suhtaudumme ruumiiseemme. Toisiakin meidän pitää kohdella kaikessa niin, että kunnioitamme heidän koskemattomuuttaan, heidän ruumiinsa pyhyyttä.
Hengellisyys, joka sivuuttaa ruumiin, unohtaa sen olevan rukouksen herkin soitin, haavoittuvin instrumentti. Siinä ajattelemme, uskomme, luotamme, haavoitumme ja haltioidumme. Kaikki, mitä meille tapahtuu ruumiissamme, koskee koko olemustamme. Siinä me rukoilemme. Kaikki, mitä siinä teemme, saamme, annamme ja mistä luovumme, on jo rukousta, kun kaikessa siinä käännymme Jumalan puoleen. Olipa se sitten vaikka hiljaista huokausta tai kätten tekoja.
Kun rukoilen, rukoilen sellaisena kuin olen, mitä ruumiissani tunnen, mitä sielussani ikävöin, mitä hengessäni huokaan. En erota niitä toisistaan, otan mukaani kaiken. Ruumiini on lähtöisin äitini kohdusta, se on sitä, mitä elämäni on siitä tehnyt, siinä minun pitää palata maahan, luopua kaikesta. Siinä otan kaiken vastaan, siinä kohtaan toisen ja sen, mitä hän tekee. Ruumiissani olen yhteydessä kaikkeen siihen, mitä olen tehnyt, mitä ennen on ollut, kaikkiin teihin, joita olen kulkenut, kaikkiin elämäni valintoihin ja siihenkin, mitä jätin tekemättä. Siellä on kaikki, mitä tahdon ja eniten toivon. Siinä kohtaan etsintäni, epäilyni ja totuudenjanoni.
Siellä jossakin syvällä sisimmässäni, toisilta piilossa, on salattu huone, jossa Jumala minut kohtaa ja jossa saan olla niin alaston ja paljas kuin ikinä voin. Missä muualla hän voisi minut kohdata kuin siinä tilassa, jonka hän itse on sisälleni luonut? Siellä muistan, mistä olen tullut, kenestä lähtöisin, kuka minua kaikessa odottaa ja mihin lähettää. Siellä pyydän, että minustakin löytyisi rukouksen maja ja Hengen asuinsija.
Jaa tämä artikkeli: