Hanna Liedes, 30, ja Jukka Rasila, 41, viettivät lapsuutensa suuressa ja äänekkäässä perheessä Kellon kylässä Haukiputaalla. Lapsia oli kuusi ja samassa pihapiirissä asuivat mummo ja pappa. Kotona oli vaihteleva määrä kissoja, koiria, ankkoja ja lampaita — ja usein myös serkkuja ja kavereita, joita varten äiti kattoi pöytään muutaman lautasen lisää. Jukka on lapsista vanhin ja Hanna toiseksi nuorin.

— Minä ja veljeni Kimmo olemme äidin ensimmäisestä avioliitosta ja yksi veljistämme on oikeasti serkkumme, joka otettiin kasvattilapseksi perheeseen. Sillä ei koskaan ole ollut mitään merkitystä, nytkin tuntuu oudolta ajatella, että yksi veljistäni on oikeasti serkkuni, Jukka kertoo.

— Minäkin ymmärsin vasta isona, että Jukka on oikeasti velipuoleni ja ihmettelin, että miten niin. Minulle hän on ollut aina täysi veli, ei mikään ”puolikas”, Hanna jatkaa.

Lasten ollessa pieniä äiti oli kotona, isä pyöritti perheyritystä, jossa valmistettiin muun muassa jäkälälaatikoita. Kaikkien oli osallistuttava työntekoon: autettava yrityksessä, tiskattava tai pidettävä huolta pienimmistä. Vastapainoksi lapsiin luotettiin ja he saivat harrastaa vapaasti.

— Suuressa perheessä kasvaminen on ollut rikkaus. Meillä oli aina paljon porukkaa ja ovet avoinna. Muiden kotien tiukemmat säännöt ihmetyttivät minua, esimerkiksi se, ettei voinut mennä jonkun luo ilmoittamatta, Jukka sanoo.

Uhkaus, kiristys ja komero

Koska Hannalla ja Jukalla on 11 vuotta ikäeroa, Hannalla ei ole juurikaan muistikuvia siitä, millaista oli kun Jukka asui Kellossa. Sen sijaan hän muistaa hyvin, kuinka odotettuja Jukan vierailut olivat.

— Kun Jukka tuli kotiin, hän järjesti jotakin hauskaa. Tehtiin popcorneja kattilassa, pidettiin pöytälätkäkisat, vuokrattiin leffoja tai käytiin grillillä.

Jukka muistaa Hannan enkelimäisenä tyttönä, jolla oli pitkät, vaaleat kiharat ja joka näytti ikäistään pienemmältä. Sisko oli myös vilkas ja voimakastahtoinen. Hanna esimerkiksi halusi vuokrata aina saman elokuvan ja vaati, että hänen valintansa katsotaan ensimmäisenä, muut odottakoot vuoroaan. Tahtoa eivät nujertaneet edes isojenveljien järjestämät koettelemukset.

— Murrosiässä minulla oli akne ja Jukka kiusasi siitä laulamalla ”Sulle luvannut en ruusutarhaa…”. Saimme isoilta veljiltä myös komerokäsittelyä.

— Komerokäsittely tarkoitti sitä, että minä ja Kimmo-veli ruuvasimme vaatehuoneesta lampun pois, suljimme pienemmät sisarukset sinne ja tungimme vielä pyyhkeen oven alle, että sinne ei pääse valoa. Sitten raavittiin ovea, ja kun sisällä olleet olivat kiljuneet tarpeeksi, päästimme pois. Se oli sellainen uhkauskeino pienimmille: jos ei homma ala kohta toimia, tulee komerokäsittelyä, Jukka selittää.

Lukutoukka ja tanssijatyttö

Partiota, jalkapalloa, kansantanssia, jääkiekkoa ja seurakunnan kerhoja. Kellon kylän lapset saivat harrastaa, jos olivat itse valmiit tekemään pelikentät, maalit ja muut.

Hanna aloitti kansantanssin ja siirtyi myöhemmin muihin tanssilajeihin, jazziin ja moderniin. Jo varhain Hanna päätti, että tanssista tulee hänelle myös ammatti. Jukka kävi partiossa, oli mukana seurakunnan kerhoissa ja isostoiminnassa kuten perheen muutkin lapset — kaikki muut paitsi Hanna.

— Sama jengi kävi kaikissa harrastuksissa. Olin mukana seurakunnan toiminnassa ja leireillä siksi, että siellä oli niin mukavaa, Jukka sanoo.

Kaikki odottivat Jukasta pappia ja sillä nimellä häntä kutsuttiin kylilläkin.

— Nimitys tuli varmaankin siitä, että minua on siunattu vähän rauhallisemmalla olemuksella ja olin kova lukemaan. Kuljin pitkin peltoja muiden jäljessä, nenä kiinni kirjassa. Harkitsinkin papin työtä hetken aikaa.

Jukan varsinainen toiveammatti oli kuitenkin lentäjä, minkä vuoksi hän meni lukioon ja haki Ilmasotakouluun, muttei päässyt sinne opiskelemaan, kun fysiikan ja matematiikan numerot eivät riittäneet. Onneksi kesätyöt Koffin varastolla ja Sanomalehtien Liiton oikolukijana toivat eteen vaihtoehdon, jota Jukka ei ollut ajatellutkaan.

— Sivuja oikolukiessa huomasin, että Keski-Pohjanmaan opiston näyttämötaiteen linjalle haettiin oppilaita. En ollut sellaisesta kuullutkaan, mutta se kuulosti kiinnostavalta, ja päätin hakea.

Kelpaanko papiksi?

Kansanopiston näyttämötaiteen linjalla vietetty vuosi oli ujolle Jukalle käänteentekevä. Ala tuntui omalta ja hän uskaltautui hakeutumaan Teatterikorkeakouluun.

— Ajattelin, että ihmiset siellä eivät minua tunne ja voin olla kuka haluan. Lähdin pääsykokeisiin henkseleitä paukutellen, ja pääsin kouluun.

Joitakin vuosia myöhemmin Helsinkiin muutti myös Hanna, samaan kaksioon Jukan ja hänen silloisen avovaimonsa kanssa, sillä äiti ei olisi muutoin päästänyt.

— En hakenut lukioon, olin niin asennoitunut siihen, että minusta tulee tanssija. Tulin Helsinkiin opiskelemaan tanssia, ja menin aikuislukioon vasta kun tajusin, että silloin saisin myös opintotukea. Kävin myös ravintolassa töissä ja hoidin Jukan näyttelijätuttujen lapsia, Hanna kertoo.

Kun tanssijanura tyssäsi selkäongelmiin, oli löydettävä uusi ura. Uskonnosta, psykologiasta ja historiasta kiinnostuneena Hanna päätti hakea lukemaan teologiaa.

— En vieläkään osaa selittää, mikä sai minut hakemaan sinne. Ajattelen, että se oli johdatusta.

Teologiseen päästyään Hanna joutui miettimään, mitä tarkoittaa uskonnollisuus ja kuka on kelvollinen papiksi. Vaikka lapsuudenkoti oli ollut ihan ”perusluterilainen”, kuva uskonnollisuudesta oli Haukiputaalla vahvasti vaikuttaneen vanhoillislestadiolaisuuden värittämä.

— Jo opiskelujen alkuaikoina tiesin, että minusta ei tule ainakaan opettajaa. Opintojen edetessä kutsumus papin työhön kasvoi, vaikka aluksi tuntuikin siltä, että pitäisi olla jotakin muuta kuin olen, parempi ja vähemmän särkynyt ihminen.

— Nyt tiedän, että tämä riittää. Kaikkea, mitä olen tehnyt ja kokenut, olen voinut hyödyntää pappina, erityisesti oppilaitostyössä, sanoo Vantaalla oppilaitospappina toimiva Hanna.

Arvot yhdistävät

Vaikka Hanna ja Jukka ovat perustemperamenteiltaan erilaisia, heillä on paljon yhteistä. Kotoa he oppivat muun muassa sen, että mitään ei saa ilmaiseksi vaan kaiken eteen on tehtävä töitä. Tärkeää on myös yhteisöllisyys, kohteliaisuus ja vanhempien kunnioittaminen.

— Mielestäni meille kaikille sisaruksille on muodostunut selkeä kuva oikeasta ja väärästä. Vanhemmat olivat silti realistisia: kun jotain tapahtui, suhtautuminen ei ollut sellaista, että meidän lapset ja naapurin kakarat, vaan meiltä kysyttiin heti, että mitäs te ootte tehneet, Hanna kuvailee.

Sisaruksilla on myös yhdistäviä vaikeita kokemuksia kuten koulukiusaaminen.

— Minua kiusattiin viidenneltä seitsemännelle luokalle. Ainakin osasyynä kiusaamiseen oli se, että olin tosi pieni, kasvoin vasta lukiossa. Muut pojat sitten vetelivät turpaan, kun eivät muuta keksineet. Se loppui vasta, kun aloitin veljen kanssa karaten voidakseni edes jotenkin suojautua, Jukka toteaa.

Hannan kokema kiusaaminen johtui osittain Jukasta. Hän sai yläasteella kuulla kaikenlaista veljestään, joka teki uraa näyttelijänä ja esiintyi televisiossa ja lehdissä.

— Sain kuulla Jukasta koulussa ja minua syytettiin leuhkaksi, vaikka en edes puhunut hänestä tai hänen tekemisistään muille. Pienellä paikkakunnalla tuollaiset asiat tiedettiin silti. Siitä on jäänyt sellainen pelko, että en ole aikuisenakaan uskaltanut kertoa kaikille, että Jukka on veljeni.

Jukka ja Hanna näkevät yhtäläisyyksiä myös ammateissaan. Niin pappi kuin näyttelijäkin ovat välittäjiä ja tekevät työtä koko persoonallaan.

Koodikieltä ja vuodatuksia

Perheen kuusi sisarusta asuu nykyään eri puolilla Suomea, joten kaikkien saaminen samaan aikaan samaan paikkaan on liki mahdotonta. Hyvinkäällä asuva Hanna ja Helsingissä asuva Jukka pyrkivät olemaan yhteyksissä paljon, vaikka Jukka on ollut vuosia hyvin työorientoitunut.

— Nyt pyrin siihen, että tekisin töitä kausittain. Lapset kasvavat niin nopeasti ja varsinkin tämä syksy on ollut niin hirvittävän kiireinen, huokaa Tanssii tähtien kanssa -kisassakin mukana ollut Jukka.

Hanna ja Jukka kokevat, että sisarusten kanssa voi puhua kaikesta. Tuki on ollut tärkeää erityisesti kipeissä vaiheissa, kuten silloin kun jommankumman parisuhde on päättynyt eroon.

— Sisarusten kanssa oleminen on erilaista kuin ystävien. Takana on pitkä yhteinen historia ja heidän kanssaan pystyy käyttämään sellaista koodikieltä, jota kukaan muu ei ymmärrä, Jukka kuvaa.

— Koen, että sisarusten kanssa voi myös sanoa suorempaan ja riidellä turvallisesti. Pidämme toistemme puolta ja ojennamme tarvittaessa, Hanna sanoo.

Sisarusten kesken jaetaan myös omanlaisensa, piikittelevä huumori.

— Siskojen ja veljien kanssa ei tarvitse esittää mitään. Minunkin on ihan turha esittää heille mitään pappia, he tipauttavat minut aina maanpinnalle. Heille olen aina vaan Hanna tai oikeastaan Haisu. Sillä nimellä Jukka on minua kutsunut lapsesta asti.

Jukka Hannasta:

• ”Arvostan Hannasta määrätietoisuutta. Hän on valmis viemään jotakin asiaa eteenpäin vaikka maailman tappiin asti. Hän on myös aina ollut kova nauramaan. Hänellä on mukava testata sitä, millaiset jutut menevät läpi. Hän on myös erinomainen kuuntelija.”
• ”Ärsyttävää Hannassa on kärsimättömyys, itse kun olen tällainen viilipytty.”

Hanna Jukasta:

• ”Arvostan Jukan lahjakkuutta ja sitä, että hän on viimeisten vuosien aikana oppinut näyttämään tunteitaan eikä ole enää sellainen jäämies kuin ennen.”
• ”Ärsyttävää Jukassa on se, että hänellä on edelleen kyky sulkea muu maailma pois ympäriltään, jos hänellä on joku proggis meneillään. Toisaalta suuren perheen esikoisena keskittymiskyky on varmasti ollut elinehto.”