Harmaa villapaita
Isä kuoli 21 vuotta sitten. Oli aurinkoinen päivä, lunta enää metsän painanteissa. Lapset kaivoivat kellarista talven yli odottaneita pyöriään. Pienin läträsi kuraa pihan lätäkössä.
Laskin puhelimen kuulokkeen, kävelin kuistille ja avasin pihalle aukeavan oven. Kerroin kuulemani arkisesti kuin olisin puhunut valmiiksi tulleesta ruuasta. Pappa on kuollut, minä sanoin, enkä ymmärtänyt sitä edes itse. Lapset katselivat märkien lapastensa takaa niin kuin kummajaista.
Kun sitten menimme katsomaan isää, makasi hän oikeuslääketieteen laitoksen kappelin lavitsalla vaatteet levällään, elvytyspiuhat vielä iholla. Isältä oli pettänyt sydän kesken kirkkoretken. Panin merkille, että ambulanssimiehet olivat säälittää leikanneet rikki harmaan villapaidan, jota isä oli pitänyt niin kauan kuin muistin.
Aikakaudet ratkesivat sitä villapaitaa katsellessa liitoksistaan eivätkä enää koskaan solmiutuneet yhteen. Maa, jolla seisoin, repesi kahtia. Tuolla oli se, mikä oli ollut ennen, tässä jalkojeni alla se, mikä on nyt ja tästä eteenpäin. Isä makasi edessäni kuin murentunut instituutio.
Historian lehdet kääntyvät kovalla huminalla juuri, kun en yhtään arvaa. Yhtäkkiä kaikki on toisin, ja olemisen mantereet irtoavat toisistaan. Lapsi lapioi lätäkköä, joka äsken oli vielä hanki. Kohta se jo voikukkaa työntää.
Jaa tämä artikkeli: