Vantaanjoen pohjamudissa elävää vuollejokisimpukkaa on kutsuttu jokien liito-oravaksi. Sekin on erittäin harvinainen EU-maissa ja niin sanottu direktiivilaji, jonka elinolosuhteita ei saa vaarantaa.

Vantaanjoessa vuollejokisimpukoita arvioidaan olevan jopa kolme miljoonaa. Vantaanjoki on niille hyvä elinympäristö, sillä se on pitkä ja sen varrella on voimakkaita virtapaikkoja, koskia ja suvantovaiheita. Vuollejokisimpukan perusteella Vantaanjokea on esitetty myös Natura-verkostoon, mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut.

Vuollejokisimpukat ovat noin 5–9 sentin pituisia ja väriltään ruskeita, toisinaan hieman vihertäviä. Ne eivät liiku juuri lainkaan mutta elävät pitkään, jopa kolmekymmentä vuotta. Lisääntymiseen vuollejokisimpukat tarvitsevat kalojen apua: toukat kehittyvät isäntäkalojen kiduksissa ja kalojen matkassa simpukkakannat voivat myös levittäytyä uusille asuinsijoille.

Nahkiainen

Matomainen ja suomuton nahkiainen ei ole varsinainen kala vaan kuuluu ympyräsuisiin, leuattomiin selkärankaisiin. Ensimmäiset 4–5 vuotta elämästään nahkiainen viettää toukkana joissa. Sen jälkeen se elää muutaman vuoden meressä, jolloin siitä tulee loinen. Sitten se siirtyy taas jokiin kutemaan.

Nahkiainen syö lähinnä pikkukaloja kuten muikkuja ja silakoita kiinnittymällä kalojen kylkeen kiinni. Se kaivertaa saalista hampaillaan ja imee niiden verta.

Huhtikuusta elokuun puoliväliin nahkiainen on rauhoitettu, joten sitä pyydetään syksyisin. Nahkiaisia syödään erityisesti Pohjanmaalla ja Satakunnassa. Se on ruodoton, mutta rasvainen herkku.

Vantaalla nahkiainen on silmälläpidettäväksi luokiteltu laji. Niitä elää esimerkiksi Rekolanojassa.

Tuikemato

Jos näet iltahämärissä jotakin hehkuvaa, se voi olla kiiltomato tai sen harvinaisempi serkku tuikemato. Tuikemato on hyvin pieni, sentin mittainen otus, joka muistuttaa kiiltomatoa, muttei loista niin kirkkaasti eikä osaa lentää.

Tuikemadon voi nähdä Suomen etelärannikolla, pohjoisimmat havainnot on tehty Mäntsälässä ja Hyvinkäällä. Vantaalla tuikematoja on runsaasti ainakin Mätäojan alueella. Tuikematoa etsivän kannattaa tarkkailla rakennusten seiniä ja onttoja lehtipuita.

Kirkkain tuike- ja kiiltomatojen valo on peräisin koiraita houkuttelevista naaraista. Valo syntyy kemiallisessa prosessissa, joka on hyvin energiatehokas: siinä syntyy lähes pelkästään valoa ja vain noin neljän prosentin verran lämpöä, joten eläin ei siitä kuumene.

Virnansinisiipi

Virnansinisiipi on uhanalainen perhoslaji, joka elää Etelä-Suomen niityillä, metsäaukeilla ja pelloilla. Tärkeää on, että alueella kasvaa riittävästi virnoja perhosentoukkien ravinnoksi.

Täysikasvuisen virnansinisiiven näkee todennäköisimmin kesäkuussa, talven ne viettävät koteloituneina.

Sekä virnansinisiipiuros että naaras ovat kirkkaan sinisiä ja niiden siipien väli on noin kolme senttiä. Naaraan tunnistaa etusiiven kärjessä olevasta mustasta reunuksesta.

Vantaalla virnansinisiipiä kannattaa etsiä ainakin Keimolan radioaseman läheltä, jossa elää monia muitakin perhoslajeja. Muita hyviä perhostenbongauspaikkoja ovat Viinikanmetsä ja Tammiston luonnonsuojelualue.

Liito-orava

Öisin liikkuvaa liito-oravaa on harva nähnyt, mutta moni tuntee lajin. Harvinaisesta liito-oravasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, sillä tieto sen asuinpaikasta on torpannut monta rakennushanketta. Suojelulle on syynsä: liito-oravalle soveltuvat elinympäristöt ovat käyneet harvinaisiksi ja liito-orava on Euroopan alueella Suomen vastuulaji, eli sen säilyttäminen on Suomen velvollisuus.

Harmaaturkkinen liito-orava elää mieluiten sekametsässä, jossa on eri-ikäisiä kuusia, haapoja, leppiä ja koivuja. Sen pääravintoa ovat talvisin lepän ja koivun norkot. Kesällä se syö lepän ja haavan lehtiä, marjoja ja kukkia.

Vantaalla liito-oravakanta on parantunut kaupungin metsissä, mutta heikentynyt yksityismetsissä. Liito-oravia elää kaupungin länsipuolella Vestran–Herukkapuron, Myllymäen, Petaksen, Odilammen–Smedsmossenin sekä Timmermalmin alueilla.

Käenpiika

Käenpiika on varpusen kokoinen, pitkänomainen tikkalintu, jonka höyhenpuku on ruskean ja harmaan kirjava. Se pesii koloissa, mutta ei hakkaa niitä itse kuten muut tikat vaan valloittaa jonkun toisen tekemän pesän. Piika-nimen se on saanut siitä, että sillä on tapana siivota tuleva pesäpaikka ennen munintaa.

Vaaran uhatessa käenpiika toimii erikoisesti. Se kiemurtelee käärmemäisesti ja sähisee. Muuten se on ujo ja mieluusti piilossa jäkäläisellä alustalla.

Käenpiika syö lähinnä muurahaisia. Talveksi se muuttaa aina Afrikkaan, toisin kuin muut tikat. Vantaalla käenpiika on määritelty silmälläpidettäväksi lajiksi. Sitä voi nähdä ainakin Linnan alueella Länsi-Vantaalla.

Saukko

Saukko viihtyy purojen varsilla, kunhan alue on rauhallinen ja luonnontilainen. Vantaalla saukkohavaintoja on tehty ainakin Krakanojalla, Rekolanojalla, Pikkujärvi–Pitkäjärvi-alueella, Kylmäojalla Ristipuron kohdalla, Vantaanjoella Ruutinkoskella, Pitkäkoskella ja Linnan kartanon läheisyydessä.

Saukko kuuluu EU:n luontodirektiivin tiukasti suojelemiin lajeihin, joiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty.

Saukko syö paljon. Kalaa voi mennä kilo päivässä. Kalojen lisäksi sille maistuvat pikkunisäkkäät, linnut ja sammakot.

Saukko on 50–90 senttiä pitkä ja voi painaa jopa 12 kiloa. Saukko on taitava sukeltaja. Sillä on räpylämäiset jalat, lihaksikas häntä ja turkki, joka hylkii vettä. Se osaa myös sulkea korvansa sukeltaessaan.

Metso

Metson luulisi viihtyvän paremmin pohjoisemmassa Suomessa, mutta on metsoja Vantaallakin, ainakin Sipoonkorvessa. Vantaalla metso on luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi, joka on vaarassa tulla uhanalaiseksi.

Tyypillinen metson elinympäristö on laaja ja vaihteleva havu- tai sekametsä. Metso syö kesällä versoja, siemeniä ja silmuja. Syksyllä täydennystä ravintoon tuovat marjat ja vilja. Talvella metso sinnittelee männynneulasilla.

Metso on suurin kanalintu Suomessa. Uros painaa noin neljä kiloa. Se on musta, mutta sillä on valkoisia pilkkuja ja silmän päällä punainen viiru. Naaras eli koppelo on ruskeankirjava, samannäköinen kuin teeri.

Metso on kuuluisa näyttävästä soitimestaan, jonka aika on maalis–toukokuussa. Metsokukot mittelevät, ja naaras valitsee parhaaksi katsomansa kukon. Poikaset syntyvät useimmiten kesäkuun alkupuolella.