Sunnuntaijumalanpalvelukseen Hosanna Chapelissa osallistuu viikoittain noin sata ihmistä.
Henkimaailman asioita
Enemmistö maahanmuuttajista on kristittyjä. Monen maailmankuva ja moraalikäsitykset ovat erilaisia kuin luterilaisilla.
Kirkkoa on usein verrattu laivaan, mutta voisi sitä verrata jäätikköönkin. Kun jäätikkö alkaa sulaa, jään oheneminen ei pitkiin aikoihin näy. Kaikki näyttää pysyvän entisellään, kunnes yhtäkkiä jää katoaa. Samoin saattaa olla tapahtumassa luterilaiselle kirkolle: jäsenmäärä voi romahtaa yllättävän nopeasti.
Jäätikkövertaus on Mika Vähäkankaan. Lundin yliopiston missiologian professori on tänä kesänä profiloitunut luterilaisuuden lopunaikojen ennustajana, muun muassa kirjassa Luterilaisen Suomen loppu? (Edita 2009), jonka hän toimitti yhdessä Jyri Komulaisen kanssa.
Vähäkankaan mukaan kirkollisen yhtenäiskulttuurin aika Suomessa on peruuttamattomasti ohi, vaikka sitä ei luterilaisessa enemmistökirkossa ole oikein vielä havahduttu huomaamaan. Kirkosta eroamisten lisäksi kirkon asemaan vaikuttavat myös maahanmuuttajat, jotka tuovat mukanaan omat uskonnolliset perinteensä ja jotka hankkivat usein enemmän lapsia kuin kantasuomalaiset.
— Muutaman kymmenen vuoden päästä meillä ei enää ole yhtä hallitsevassa asemassa olevaa kirkkoa. Vapaat suunnat kasvavat, samoin katolinen kirkko, ja se alkaa väistämättä näkyä. Myös islam kasvaa, samoin uskonnottomien osuus väestöstä. Nyt pitäisi oikeasti alkaa pohtia, miten sopeutua moniarvoiseen yhteiskuntaan.
— Valtionkirkkoajattelu olisi hyvä siirtää arkistoihin, tai käy kuin Englannissa, jossa kirkolla kyllä on edustus parlamentin ylähuoneessa, mutta eipä enää paljoakaan sijaa kansan keskuudessa. Tai Venäjällä, josta on vauhdilla tulossa islamilainen maa, mutta ortodoksinen kirkko puhuu edelleen ortodoksisesta Venäjästä.
Vähäkangas arvioi, että kilpailu uskontojen välillä on kiristymässä. Luterilainen kirkko ei kuitenkaan ole kilpailussa pelkkä ajopuu, onhan sillä valtavat resurssit.
— Voi miettiä, mikä on kirkon keskeinen tavoite. Onko se mahdollisimman suuri jäsenmäärä, verotulot ja organisaation pyörittäminen vai olisiko tärkeämpää jokin muu kuin liiketoiminnan pitäminen totutulla tasolla?
Vähäkangas kysyykin, onko Suomessa mitään muuta yhtä matalalla profiililla toimivaa uskonnollista yhdyskuntaa kuin luterilainen kirkko. Organisaationa se muistuttaa enemmän suuria puolueita kuin muita uskonnollisia yhteisöjä.
Maahanmuuttajien uskonnollisuus on Vähäkankaan arvion mukaan monille suomalaisille sokea piste. Vain islam nähdään, koska se koetaan niin pelottavaksi. Enemmistö maahanmuuttajista on kuitenkin kristittyjä: luterilaisia Inkeristä, ortodokseja Venäjältä tai Etiopiasta, katolisia tai karismaattisiin kirkkoihin kuuluvia eri puolilta eteläistä pallonpuoliskoa.
Vähäkangas itse on perehtynyt Suomeen tulleisiin afrikkalaisperäisiin kirkkoihin, joita toimii tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla toistakymmentä. Niiden jäsenmääristä ei ole tarkkaa tietoa, mutta Vähäkangas arvioi, että pienimmissä yhteisöissä on ehkä parikymmentä jäsentä, suurimmissa noin sata.
Yhteisöt elävät jatkuvassa muutoksen tilassa. Osa kuihtuu nopeasti pois, osa jakautuu erimielisyyksien seurauksena. Myös uusia yhteisöjä perustetaan jatkuvasti.
— Yleensä se käy niin, että jossakin epävirallisessa ryhmässä, esimerkiksi rukouspiirissä, jollakulla jäsenellä on yhteyksiä johonkin kotimaansa kirkkoon. Sitten ryhmä päättää ryhtyä kuulumaan tuohon kirkkoon ja saa tuekseen maailmanlaajuisen verkoston, nettisivut ja usein myös taloudellista apua, Vähäkangas kuvaa.
Toistaiseksi maahanmuuttajakirkkojen toiminnassa on mukana vain vähän suomalaisia, lähinnä maahanmuuttajien puolisoita. Monilla kirkoilla on kuitenkin aktiivinen pyrkimys saavuttaa niin maahanmuuttajia kuin kantasuomalaisiakin.
— Näiden kirkkojen välitön meno ja yhteisöllisyys houkuttelevat mukaan. Miinuspuolena on opillinen villiys, joka saattaa suomalaista vähän pelottaa, Vähäkangas arvioi.
Hän lisää, että etelän kristityille Suomi on lähetyskenttä. Sadat muualta tulleet kristityt mieltävät, että heillä on lähetystehtävä, suomalainen luterilainen kun ei monen afrikkalaisen kristityn silmissä ole uskovainen ollenkaan.
"Usko henkimaailmaan kuuluu saarnoissa, joiden aiheena saattavat olla näyt tai noituus."
Mika Vähäkangas arvioi, että afrikkalaiset kristityt eroavat keskivertoluterilaisista sekä maailmankuvaltaan että moraalikäsityksiltään.
— Suomalaisella on takaraivossaan sekulaari elämänasenne. Perusluterilaiselle henkimaailma on aika etäinen ajatus. Sen sijaan afrikkalaiset näkevät tapahtumien taustalla jonkin metafyysisen syyn: Jumalan, paholaisen, demonit tai enkelit. Henkimaailma on heille jokapäiväistä todellisuutta, Vähäkangas kertoo.
— Usko henkimaailmaan kuuluu saarnoissa, joiden aiheena saattavat olla näyt tai noituus. Hyvän ja pahan taistelu on esillä myös lauluissa. Saatetaan myös järjestää koko yön kestäviä rukouskokouksia, joissa taistellaan pahan valtoja vastaan — ne kun ovat eniten liikkeellä yöllä.
Henkimaailman vakavasti ottaminen on Vähäkankaan mukaan tärkeä syy siihen, että juuri karismaattinen kristinusko leviää eteläisellä pallonpuoliskolla niin nopeasti. Siinä missä länsimainen liberaali kristinusko lähestyy paikallista afrikkalaista kulttuuria ylhäältä alaspäin, taikauskona, karismaattiset kirkot sekä tuomitsevat että hyväksyvät paikallisen kulttuurin.
— Mietitään, onko kyse enkeleistä vai demoneista, ja heitetään demonit näyttävästi etuovesta ulos.
Iso ero on Vähäkankaan mukaan myös se, että suomalaiset eivät odota kirkolta tarkkoja elämänohjeita. Maahanmuuttajakristityt sen sijaan tuntuvat elävän uskoaan todeksi käytännössä.
— Ei viinaa, ei tupakkaa, ei esiaviollisia suhteita. Vanhempien kunnioitus, rehellisyys, työteliäisyys, vieraanvaraisuus ja avuliaisuus ovat arvossaan, havainnollistaa Vähäkangas maahanmuuttajakirkkojen moraaliopetusta.
Uudet muuttajakirkot rahoittavat toimintansa kolehdeilla. Moni seurakuntalainen antaa kymmenykset pienistäkin tuloistaan.
— Kirkot tekevät paljon sellaista, mitä me kutsuisimme diakoniatyöksi. Ne auttavat maahanmuuttajia sopeutumaan ja pitävät heitä raiteillaan. Yhteiskunnalle ne tekevät suuren palveluksen: on arvioitu, että esimerkiksi Haagin kaupunki Hollannissa säästää vuodessa useita miljoonia euroja näiden kirkkojen tekemän työn ansiosta, Vähäkangas kertoo.
Suomessa pinnan alla muhivat muutokset ovat samansuuntaisia kansainvälisen kehityksen kanssa.
Maailmanlaajuisesti kristinusko ei ole heikkenemässä: katolisuus, karismaattisuus ja erilaiset fundamentalistiset uskontulkinnat ovat kasvussa. Eurooppalainen, maallistunut ja liberaali kristinusko näyttää sen sijaan menettävän koko ajan kannattajiaan. Ero konservatiivisen ja liberaalin kristityn välillä saattaa olla suurempi kuin konservatiivisen kristityn ja islaminuskoisen välillä.
Mika Vähäkangas huomauttaa, että liberaalien kristittyjen myötä vapaa-ajattelijat menettävät kiltin keskustelukumppanin. Jos sekä islam että kristinusko terävöityvät, se voi johtaa kulttuurikamppailuun, jossa vastakkain ovat uskonnollinen ja maallistunut maailmankuva. Ne, joilla on vahva uskonnollinen vakaumus, löytävät luultavasti toisensa.
Vähäkankaan mielestä on hyvin mahdollista, että esimerkiksi Suomessa konservatiiviset kristityt ja muslimit ryhtyvät ajamaan asiaansa yhdessä, sillä heidän näkemyksensä monista moraalisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä ovat samankaltaisia.
— On aika vinkeää, että juuri islam viestittää kristityille, että hei, skarpatkaa vähän.
Muutosta tekemässä
Ensin ei uskoisi tulleensa kirkkoon. Hosanna Chapeliksi kutsuttu kokoontumistila Sörnäisissä on pelkistetty: loisteputket katossa, kokoontaitettavia tuoleja riveissä, salin etuosassa puhujanpönttö ja valkokangas.
Valkokankaalle heijastetaan kannettavalta tietokoneelta laulujen sanat, käsiteltävät raamatuntekstit ja saarnan ydinajatukset. Seinillä ei ole kuvia, ei edes ristiä. Paikalle ei satunnainen hiljentyjä eksy, sillä missään ei ole kylttejä, jossa kerrottaisiin, että täällä toimii kirkko.
Sunnuntaijumalanpalvelus alkaa vauhdikkaalla rukous- ja ylistysjaksolla ja etenee bändin ja lauluryhmän tahdittamana. Täällä ei nukahdeta penkkiin, ei edes saarnan aikana, sillä pastori Mark Etien puhe on voimallista.
Saarna käsittelee rukousta: Rukous on voimakas ase, jonka Jumala on antanut muutoksen tuomiseksi. Jos et rukoile, olet helppo saalis paholaiselle. On vaarallista olla rukoilematta.
Hosanna Chapelissa kokoontuva The Redeemed Christian Church of God (RCCG) on toiminut Suomessa pian kahdeksan vuotta. Seurakuntia on viidellä paikkakunnalla.
Nigeriassa tämä karismaattinen kirkko perustettiin jo vuonna 1952. Kirkko on levinnyt ympäri maailmaa: pastori Etie arvioi, että sillä on noin 6000 seurakuntaa. Toiminnassa on mukana erityisesti afrikkalaistaustaisia maahanmuuttajia.
Helsingin Hosanna Chapelissa on jumalanpalvelus kahdesti viikossa. Pastori Etie kertoo, että kävijämäärä vaihtelee sadan molemmin puolin. Aiemmin RCCG:llä oli toimintaa myös Vantaalla, ja toiveissa olisi jatkaa sitä, mutta toistaiseksi Hosanna Chapelin pyörittäminen nielee Helsingin seurakunnan voimavarat.
RCCG:n työnäky on selkeä: ihmisten pelastaminen, pyhyydessä eläminen ja sielujen voittaminen Kristukselle. Pyhyys tarkoittaa Etien mukaan elämistä niin, että miellyttää Jumalaa: puhtautta, erillisyyttä maailmasta ja Jumalaan luottamista.
— Tehtäväni on auttaa ihmisiä valmistautumaan taivaaseen, Etie sanoo.
Hän kertoo olevansa surullinen siitä, että Suomessa niin monet ovat kääntäneet selkänsä Jumalalle.
— Suomalaiset ovat talouden, tekniikan ja tieteen kehityksen uhreja. Ne saavat ihmisen tuntemaan, etteivät he tarvitse Jumalaa, mutta eivät ne voi ottaa Jumalan paikkaa. Kun Jumala syrjäytetään, pääsee paholainen sisään.
Etie lisää, että kirkko on osaltaan edistänyt ongelmaa keskittymällä liikaa oppiin. Lisäksi kirkko saarnaa vain armosta ja rakkaudesta — ei esimerkiksi menestyksestä ja edistyksestä — ja on sen vuoksi jäänyt köyhien, nöyrien ja surullisten paikaksi. Etien mukaan kirkon pitäisi tavoittaa kaikki ja olla yhteiskuntaa muuttava voima.
— Me uskomme, että Jumala voi auttaa, hän sanoo.
Jaa tämä artikkeli: