Juha Veijonen haluaa näytellä, mutta pelkää esiintymistä.
Herkkä kuin marsipaani
Juha Veijosen ei tarvitse näytellä itkua.
Se on näytelmä, mutta voisi se olla tottakin. Ja vaikka tapahtumat sijoittuvat yhdistyneeseen Saksaan, niitä ei ole vaikea kuvitella johonkin vantaalaiseen lähiöön. Teatteri Vantaan Voitto kotiin -näytelmässä pariskunta riitelee ja rakastaa, eikä mikään ihan onnistu.
— Näytelmässä on jotain hyvin realistista. Jokaisessa kerrostalossa on ainakin neljä tällaista pariskuntaa, sanoo aviomiestä näyttelevä Juha Veijonen.
— Kumpikin on alkoholisoitunut. Vaimo on työtön ja kouluttamaton kotiäiti. Jätkä on jäämässä työttömäksi ja virittelee kaikenlaisia juttuja. Kaverilla on miljoona ideaa, mutta mistään ei ikinä tule mitään. Pariskunta esimerkiksi perustaa autotalliin ravintolan, Veijonen kertoo.
Hän lisää, että vaikka mies ja Anne Nielsenin näyttelemä vaimo tappelevat koko ajan, he kuitenkin vilpittömästi rakastavat toisiaan, ja se kyllä näkyy.
— Luvassa on itkua ja naurua, katsojan tunnetiloja heitellään laidasta laitaan.
Juha Veijosta ei ole viime aikoina paljon näyttämöllä nähty, mutta televisiosarjoissa ja elokuvissa sitäkin enemmän. Teatteri Vantaa lähestyi Veijosta sopivalla hetkellä. Purkissa on kolme vuotta vienyt Kari Väänäsen Taivaantulet-sarja ja takana neljä kesää Markku Pölösen Karjalan kunnailla -sarjan kuvauksissa. Ensi vuoden alussa Veijonen on taas kiireinen kolmannen Vares-elokuvan kanssa.
Hyvä itkemään
Juha Veijonen sanoo aina rakastaneensa näyttelemistä — ja inhonneensa esiintymistä.
— On helpottavaa, kun voi piiloutua roolihenkilön taakse. En halua esiintyä Juha Veijosena. Olen hirveän ujo, en pystyisi pitämään puhetta ilman purkillista beetasalpaajia. Olen tosi kateellinen hyville stand up -koomikoille. Itse en ikinä pystyisi siihen.
Mutta kun katsottavana ei ole Juha Veijonen, vaan näytelmäkirjailijan luoma henkilö, Veijonen ei arkaile. Esimerkiksi Voitto kotiin -näytelmän roolihenkilöstään hän sanoo löytäneensä myös itseään — tai laittaneensa rooliin paljon itsestään.
— Se on aika paljon minun näköiseni. Rooli kuin rooli, niin ammennan siihen Juha Veijosesta, menneisyydestäni ja nykyisyydestäni. En edes tee sitä tietoisesti.
— Olen esimerkiksi hyvä itkemään. Kun näyttämöllä on traaginen kohtaus, minun ei tarvitse näytellä itkua. Käytän vain häikäilemättömästi hyväkseni omia kokemuksiani. En mieti, miksi roolihenkilö nyt itkee, vaan sitä, mikä minua itkettää. En osaa samastua roolihenkilön elämään, mutta omaani osaan.
Sympaattiset pahikset
Juha Veijonen on totuttu näkemään pahan pojan rooleissa niin televisiossa kuin elokuvissakin.
Tosielämän Juha Veijonen on kuulemma kaukana konnasta.
— Oikeasti olen herkkä kuin marsipaani, ihan lammas, hän sanoo.
Kovan pojan maine syntyi jo näyttelijänuran alussa. Kolmessa ensimmäisessä tv-roolissaan Veijonen sai näytellä milloin kenenkin vankilasta vapautunutta ex-poikaystävää — ja aina sama nahkatakki päällä. Sen jälkeen tuli ensimmäinen pitkä elokuva, Esa ja Vesa — auringonlaskun ratsastajat, ja taas kerran rooli juuri vankilasta päässeenä miehenä. Elokuvasta sekä Veijonen että ohjaaja Aleksi Mäkelä saivat Jussi-patsaat.
— On minulle joskus joku mummo tullut kaupassa sanomaan, että älä nyt enää mene sinne vankilaan, Veijonen naureskelee.
— Mutta olen aina pyrkinyt ymppäämään pahiksen rooleihinikin jotain sympaattista, kieltäydyn tekemästä pelkkiä roistoja. Ei ihmisestä vielä tee pahaa se, että hän on istunut joskus vankilassa.
Elämä on lyhyt
Juha Veijonen täytti elokuun lopussa 50 vuotta. Hän kertoo, ettei järjestänyt juhlia ja on nyt jo oikeastaan unohtanut koko jutun: yhtä hyvin voisi olla 49 tai 51.
— Mutta on minullakin ollut ikäkriisi ja kuolemanpelko, joka nyt on onneksi hellittänyt. Tajusin, että olen kulkenut tätä matkaa selkeästi yli puolenvälin. On ahdistavaa huomata, kuinka nopeasti aika on kulunut, 20 vuotta tuntuu yhdeltä vuodelta. On tämä lyhyt tämä ihmisen elämä.
Veijonen sanookin kadehtivansa ihmisiä, jotka pystyvät uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään, ja rauhaa, jota he uskostaan tuntuvat saavan.
— Olen minäkin yrittänyt, mutta en pysty. Kun kaikki loppuu, se loppuu. Ei mitään höyhensaaria. Elämää rakastavalle se on ahdistava ajatus.
Voitto kotiin -näytelmän ensi-ilta to 15.10. klo 19 Silkkitehtaassa
Jaa tämä artikkeli: