Hetki hautausmaalla
Tuntuu erikoiselta seisoa haudallasi. Vasta muutama kuukausi sitten tulit minua iloisesti vastaan vanhainkodin käytävällä. Vaikka sekoitit minut isääni, ymmärsin, että oikeasti tunsit minut.
Hautakivessä ei ole vielä sinun nimeäsi, vaikka multaa on arkkusi päällä lähes kolme metriä. Ihminen on kummallisessa välitilassa ennen kuin kullattu nimi ilmestyy koverrettuna kivipaaden pintaan.
Oli hämmästyttävän lämmin syyskuun päivä. Veljiesi lapset kantoivat sinut haudan lepoon. Tyttäreni viskasi yhden punaisen ruusun arkkusi päälle. Minä vain itkeä tihrutin.
Saattoväen keskellä hyppelehti kesy varpunen. Mietin, olitko se sinä. Vai onko varpusilla jokin diili tulla taivaasta aina lohduttamaan?
Hautasi sijaitsee mäellä. Voi kunpa näkisit, miten komeat maisemat tästä on joelle! Ihastuisit.
Kaipaanhan minä. Niin pirusti. Varsinkin ensi helmikuussa, kun Sotshin olympialaisissa on miesten 15 kilometrin perinteisen väliaikalähtö. Miten saatoitkin olla niin fanaattinen penkkiurheilija. Muistatko, miten jännäsimme Myllylän hiihtoa 30 kilometrin kisassa Naganossa? Silloin itkimme onnesta ääneen.
Tuo joki tuolla alhaalla on kuin elämän virta. Oletkohan jo perillä? Miltä vastarannalla näyttää?
Luopuminen on tämän elämän vaikeimpia juttuja. Muistan, miten hyvästelit minut viimeisen kerran. Kuihtuneen ruumiisi luut pistelivät, kun painauduit minua vasten. Lopuksi katsoit lempeästi ja sanoit: ”Jumalan rauhaa.”
Kirkonkello lyö kahdesti. Sytytän lyhdyn ja koitan elää taas ihmisiksi.
Jaa tämä artikkeli: