Mauri Niemisellä on kaksi kotiluostaria, toinen Espanjan Toledossa ja toinen Helsingin Vartiosaaressa.
Hiljaa yössä
Kokemus Jumalan katoamisesta oli Mauri Niemiselle elämän käännekohta.
Pappi on Jumalasta puhumisen ja Jumalaan uskomisen ammattilainen, ja uskon kriisi on hänelle myös ammatillinen kriisi. Kun tamperelainen pappi Mauri Nieminen kadotti vuonna 1997 Jumalan, pimeys vei hänet pitkälle sairauslomalle. Se myös teki hänestä mystikon.
Niemisen mukaan papin hengellinen kriisi on melkoinen tabu. Sellaista sattuu, mutta ei siitä ole tapana julkisesti puhua.
— Olihan se karseaa tunnustaa, että nyt minä olen pudonnut kärryiltä. Pelkäsin myös, että jos puhun tästä, viettelen toisiakin putoamaan kärryiltä.
Enää Nieminen ei arastele puhumista. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Matka halki hengellisen yön (Katharos 2010) ja toivoo voivansa auttaa muita samantapaisessa tilanteessa kamppailevia. Vaikka Niemisen kokemukset olivat raskaita ja hänen pohtimansa asiat isoja, aina niistä ei pysty puhumaan ihan vakavalla naamalla.
— Hihityttää, kun muistan nuorena pappina ihmetelleeni, kuinka vanhemmat kollegat voivatkin tehdä kaikesta niin vaikean ja raskaan kuuloista. Tässä minä nyt vuorostani annan lausuntoja.
Pimeys ja Jumalan poissaolon kokemus, jota Nieminen nimittää hengelliseksi yöksi, ei tullut varoittamatta. Sitä edelsi noin kahden vuoden mittainen prosessi, jota hän kutsuu kuivuudeksi tai hengelliseksi erämaaksi.
— Hengellinen erämaa on eri asia kuin varsinainen hengellinen yö. Se on ihan tavallinen, monelle kristitylle tuttu ja tärkeä kokemus. Silloin rukouselämä ei vastaa, eikä Raamatun lukeminen tuota lohdutusta. Kuivuudessa oleva kaipaa Jumalaa, mutta ei saavuta häntä. Jumala vetäytyy, jotta meissä syntyisi kaipuu ja jotta rakkaus vahvistuisi.
Nieminen kertoo ajatelleensa hengellisessä erämaassa, että elämää tämä vain on. Hän rukoili, vaikka ei saanut vastausta. Hän kävi ehtoollisella, vaikka jumalanpalvelus ei tuntunut antavan mitään.
— Sitten minulle tuli vahva hengellinen kokemus, jossa kuivuus pyyhkäistiin pois. Olin hyvin onnellinen, oikea Jumalan omistaja, ja ajattelin, että nyt alkaa seurakunnassa tapahtua. Pidin itseäni lähes profeettana. Reilun kuukauden sitä kesti, mutta sitten kaikki menikin toiseen suuntaan. Jumala katosi näytöltä kokonaan.
Jumalaa ei enää ollut, ei iloa. Oli vain pappi, jonka oli mahdotonta puhua Jumalasta. Alkoi kesä, tiedossa olisi ollut rippileirejä. Oli pakko mennä lääkäriin ja jäädä sairauslomalle.
— Menetin kykyni nauttia sellaisista asioista, jotka olivat aiemmin tuottaneet minulle iloa. Myös seksuaalisuus vaimeni. Rukouselämä muuttui mahdottomaksi. Tilalle tuli ahdistava Jumalan poissaolon kokemus ja kaipuu vain hänen yhteyteensä, Mauri Nieminen kertoo.
1500-luvulla elänyt espanjalainen karmeliittaveli ja kuuluisa mystikko Ristin Johannes on aikoinaan kokenut jotakin hyvin samankaltaista kuin Nieminen. Kirjassaan Pimeä yö Ristin Johannes kuvaa sielun puhdistusta, joka tulee Jumalalta ja joka ihmiselle näyttäytyy tuskallisena pimeytenä. Mutta vaikka siltä tuntuu, Jumala ei suinkaan ole poissa — pimeys ja ahdistus ovat merkkejä hänen läheisyydestään.
Nieminen ei tätä tiennyt. Ristin Johannekseen hän tutustui vasta myöhemmin.
— Olin aivan ulalla. Mietin, olenko palanut loppuun vai onko minulla eksistentiaalinen kriisi tai kenties puhkeava mielisairaus. Asiat eivät olleet millään lailla hallinnassa.
Nyt Nieminen tietää olleensa haavoittunut rakkaudesta. Suomalaisen viisikymppisen miehen suussa se on aika hätkähdyttävä ilmaus. Mutta sellaista mystikkojen kieli on, se rönsyää liikutuksia, lohdutuksia, raastamuksia, tyyntymyksiä, rakkautta ja tuskaa. Niin yritetään kertoa sellaisesta, jota oikeastaan ei voi sanoilla kuvata.
Mistä hengellisessä yössä on kyse? Miten se eroaa maallisesta masennuksesta? Kun Nieminen sanoo, että yö on vuodatettua mystiikkaa, se ei paljon auta. Koetetaan suomentaa: kun jotakin kutsutaan vuodatetuksi, tarkoitetaan, että se on Jumalan lahjaa. Ja mystiikassa puolestaan on kyse välittömästä Jumalan kokemisesta.
— Jumala tekee yön ja on yö. Jumala on niin kirkas ja massiivinen valo, että näemme sen mustana. Yö on Jumalan kirkkautta, Nieminen sanoo.
Hengelliseen yöhön joutuneille suositellaan lääkkeeksi lepoa ja huumoria. Mauri Nieminen hymähtää, ettei häntä kyllä silloin naurattanut.
— Sanotaan myös, että yössä ei pidä ajatella Jumalaa. Eikä rukoilla muuta kuin ihan lyhyesti, esimerkiksi ”Jeesus” tai ”on” tai ”ole kanssani”.
— Minulle oli tärkeää käydä ehtoollisella, vaikka se tuntuikin kipeältä. Se oli tahdon liike: tahdoin, että Jumala on olemassa, Nieminen sanoo.
Hengellinen yö kosketti koko hänen elämäänsä — ei pelkästään Jumala-suhdetta. Nieminen ei sitä ihmettele, koska hänen mukaansa hengellistä elämää ei voi erottaa muusta elämästä, vaikka nyky-yhteiskunnassa niin haluttaisiinkin tehdä.
— Usko ei ole oma erillinen kolonsa. Ihminen on ruumiillinen, sielullinen ja hengellinen kokonaisuus.
Niinpä kriisin ravistellessa Nieminen joutui käymään läpi koko persoonansa ja kaikki elämänarvonsa.
Vähitellen ja kuin huomaamatta pimeä hälveni. Eräänä elokuisena iltana kotipihalla istuessaan Nieminen oivalsi, että jos Jeesus ja opetuslapset nyt kävelisivät tuossa nurmikolla, se ei tuntuisi yhtään kummalliselta. Siitä alkoi hidas toipuminen, vaikka sairauslomaa jatkuikin vielä vuoden loppuun. Niemisen elämään tuli uusia asioita, muun muassa itsepuolustuslaji krav maga ja kuntosaliharjoittelu.
— Heti kun kykenin, aloitin aktiivisen liikunnan. Yössä ei todellakaan juosta, vaan kävellään hiljakseen. Minulla oli silloin myös fyysisiä vaivoja, yö oli niin kokonaisvaltainen tila.
Nyt, yli kymmenen vuoden jälkeen, Nieminen sanoo, että yö oli hänen elämänsä perusjärkytys. Se määritteli elämän siitä eteenpäin.
— Minua kosketti joku, jota halusin seurata. Kaikki Jumala-kuvat riisuttiin, vain totuus ja rakkaus jäivät.
Sattumalta Mauri Nieminen löysi kokemuksilleen nimen. Radio-ohjelmassa haastateltu pappi mainitsi espanjalaiset mystikot, joille Jumala oli nada, ei mitään.
— Minuun se kolahti. Jossakin oli siis ihmisiä, jotka olivat kulkeneet samaa tietä kuin minä.
Seuraava löytö oli silloin juuri suomennettu William Johnstonin kirja Rakkauden salattu viisaus, joka käsittelee kristillistä mystiikkaa. Sen parissa kului joulunaika. Kirjassa esiteltiin muun muassa Ristin Johannes ja hänen mystiikan teologiansa pimeine öineen ja rakkauden liekkeineen.
Satojen vuosien välimatka ei hengenheimolaisuutta estänyt.
— Ristin Johanneksen ja muiden suurten mystikoiden opetukset ovat ihan elävää todellisuutta. Näinkin Jumala toimii.
Nieminen ei kuulemma olisi halunnut mystikoksi. Hän oli enemmän toiminnan miehiä ja sitä paitsi aviomies ja isä.
— Minä olin vain pyytänyt Jumalaa tulemaan lähemmäksi.
Eikä Niemisen aiempi rukouselämä ollut lähelläkään mystikoiden harjoittamaa sanatonta rukousta, jota myös kontemplaatioksi kutsutaan.
— Sellainen oli minulle ihan vierasta. Aiemmin olin halunnut pysyä kaukana kaikesta sellaisesta, ei se minun mielestäni oikeastaan edes kuulunut kristinuskoon.
Mystiikan teologiaan tutustuminen paljasti Niemiselle, että kristillisessä perinteessä erotetaan yleensä kolme rukouksen tasoa: sanojen rukous eli oratio, mietiskelevä rukous eli meditaatio ja katseleva rukous eli kontemplaatio. Kontemplatiivinen rukous on olemista Jumalan kanssa. Ajatukset ja mielikuvat jätetään pois ja vain ollaan.
— Kaikki tietävät, että rakastuneet teinit puhua pälpättävät koko ajan. Kuusikymmentä vuotta yhdessä olleet mummo ja pappa eivät paljon puhetta tarvitse. Hiljaisuus vapauttaa olemaan, Nieminen havainnollistaa rukoustapojen eroa.
Kontemplaatiosta tuli hänen tapansa rukoilla.
— Pelkkä oleminen ei ole helppoa. Kontemplaatiossa joutuu yleensä kohtaamaan oman hajanaisuutensa samalla kun kohtaa Jumalansa hiljaisessa huminassa.
Nieminen miettii, että mystiikan tie ei ehkä ole kaikkia varten.
— Mutta kun sanon niin, se saattaa kuulostaa elitistiseltä. Jokaisellehan kuuluu kutsu syvempään Jumalan tuntemiseen. Yön kokeminen ei todellakaan ole merkki mistään hengellisestä sankaruudesta. En minä rukoile yhtään sen paremmin kuin se, joka rukoilee iltaisin ”Levolle lasken Luojani”. Jumala on sama, ja vain hän on tärkeä.
Jokaisella kristityllä on Mauri Niemisen mielestä velvollisuus ottaa aikaa, jolloin hän on kaksin Jumalan kanssa.
— Se voi olla pitempi aika kerran päivässä tai pieniä hetkiä pitkin päivää. Jo ristinmerkin tekeminen on tällainen pieni hetki.
Siinä vaiheessa, kun tuttu iltarukous ei tunnu enää riittävän, Nieminen neuvoo tekemään eräänlaisen hengellisen säännön. Se on päätös siitä, mitä omaan päivittäiseen hengelliseen elämään kuuluu. Sääntö voi olla esimerkiksi kymmenen minuuttia raamatunlukua ja kymmenen minuuttia rukousta päivittäin. Raamattua ei tarvitse hotkia: luku päivässä riittää hyvin. Eikä tekstiä kannata pyrkiä väkisin ymmärtämään, sen äärellä voi vain olla. Kannattaa aloittaa evankeliumeista ja psalmeista.
— Rukouksessa voi jutella Jumalan kanssa tai olla hiljaa. Voi rukoilla Isä meidän -rukouksen tai huokaista vain vaikka ”kiitos” tai ”auta”.
Myös monen papin rukouselämä kaipaisi Niemisen mukaan kohennusta.
— Pappien Raamatun käyttö ja oman hengellisen elämän hoitaminen on aika heikkoa. Jos papit eivät ammenna lähteiltä, kuinka kirkon käy? Meidän pitäisi ottaa itseämme niskasta kiinni, itsekuriahan se vaatii.
Ristin Johanneksen työtoveri Avilan Teresa oli etevä rukouksen opettaja. Ehkä hänet kouli sellaiseksi vastuu luostarista ja sen nunnien ohjauksesta.
— Teresa opetti, että ihminen pettää tietoisesti itseään, jos väittää, ettei hänellä ole aikaa rukoilla. Ajanpuute on tekosyy. Ja sen tajuaminen on itsetuntemuksen alku, Mauri Nieminen sanoo.
Hän kertoo, että Teresa omistautui rukoukselle, vaikka ei kahdeksaantoista vuoteen kokenut minkäänlaista edistymisen tunnetta. Sitkeydessään ja omistautuneisuudessaan Teresa saattaa olla vähän pelottava esimerkki rukouselämänsä alussa haparoivalle. Enemmän voi rohkaista Niemisen vakuutus, että rukouksessa on aina lohdutusta mukana.
— Aloitteleva rukoilija tulee saamaan paljon lohdutusta. Hän tulee myös löytämään itsensä ja riemastumaan. Rukous antaa rauhaa ja iloa. Rukoilija tajuaa, että on taivas ja kadotus ja että Jumala rakkaudessaan haluaa hänetkin taivaaseen.
Nieminen arvelee, että suurimmalle osalle ihmisistä rukous pysyy jatkuvana lohdutuksen lähteenä. Joidenkin taas täytyy välillä hätääntyä ja kokea vaikeuksia, jotta he voisivat kääntyä uudelleen Jumalan puoleen. Syvään hengelliseen yöhön joutuvat vain harvat.
— Mutta sitä ei tarvitse pelätä. Se tulee, jos on tullakseen.
Yön ei tarvitse olla Niemisen kokeman kaltainen, vaan se voi laskeutua ihmisen elämään myös sairauden tai läheisen kuoleman mukana.
— Se on traaginen kokemus, jossa ei tunnu olevan mitään johdatusta ja tekee mieli kysyä, missä Jumala on. Mutta Jumala onkin hyvin lähellä siinä kauhussa. Kun kaikki tuhoutuu, yksin Jumala jää.
Mauri Niemiselle tärkeät Espanjan mystikot vaikuttivat muutama vuosikymmen uskonpuhdistuksen näkyvimpien tapahtumien jälkeen. Tuolloisen mystiikan kukoistuksen katsotaan olleen osa katolisen kirkon uudistusliikettä, niin kutsuttua vastauskouskonpuhdistusta.
Samalla kun Niemistä ilahdutti näiden hengellisten esivanhempien löytyminen, häntä vaivasi se, ettei sellaisia löydy hänen omasta kirkostaan.
— Luterilainen kirkko on järjen kirkko, mutta uskonelämässä järki antaa vastauksia vain rajoitetusti. Olen miettinyt, olisiko uskonpuhdistusta ollut, jos Martti Luther, epäonnistunut augustinolaismunkki, olisi ahdistuksissaan joutunut hengelliseen yöhön. No, luultavasti olisi, sillä sen ajan epäkohtiin olisi tarttunut joku muu.
Yksi Niemisen oivalluksista on ollut se, että hän voi seurata Ristin Johanneksen, Avilan Teresan, Ignatius Loyolan ja muiden opetuksia oman kirkkonsa jäsenenä. Pyhä Teresa ja Ristin Johannes tunnetaan katolisen karmeliittojen sääntökunnan uudistajina, Nieminen on nykyisin karmeliittafamiliaani, yksi viidestä suomalaisesta sellaisesta. Hän on siis yhtä aikaa karmeliittamaallikko ja luterilainen pappi.
Maallikkoveli Niemisellä on kaksi kotiluostaria: paljasjalkaisten karmeliittojen luostari Espanjan Toledossa ja ekumeeninen karmeliittaluostari Helsingin Vartiosaaressa. Toledossa hän vieraili juuri marraskuussa, Vartiosaareen hän vetäytyy ajoittain viettämään yhteisöelämää.
— En minä kovin usein käy Espanjassa. Matkustan lähinnä lukemalla kirjoja ja olemalla hiljaa Jumalan edessä. Ei minun tarvitse lentää tuhansia kilometrejä päästäkseni Jumalan luo, riittää että istahdan alas.
Nykyajan hengellisiä etsijöitä ja uskonnollisia shoppailijoita eivät kristinusko ja sen pitkä ja rikas perinne tunnu houkuttelevan.
— Ihmiset eivät halua palvella Jumalaa vaan itseään. Ratkaiseva ero rukouksen ja vaikkapa joogan välillä on siinä, etsinkö itseäni vai Jumalaa, Mauri Nieminen sanoo.
Hän muistuttaa, että se, miten elää, on tahdon asia. Jokainen on saanut kasteessa samanlaiset eväät.
— Voi valita maailmassa elämisen ruumiillisella tasolla, nauttia esimerkiksi seksistä, urheilusta tai bilettämisestä. Tai voi valita henkisen tason, itsensä kehittämisen. Tällainen minän bodaaminen on nykyaikana hirveän suosittua. Kolmas on hengellinen taso, kurkottaminen Jumalaa kohti. Jos sille tielle lähtee, saavuttaa myös välttämättä muut kaksi: oppii tuntemaan maailman ja itsensä.
Kokemuksestaan Nieminen on oppinut sen, että joskus tarvitaan vaikeuksia, sairautta tai murtumista viemään ihmistä lähemmäksi Jumalaa.
— Luontaisesti ihminen kulkee aina Jumalasta poispäin — ja ajaa seinään.
Nieminen lisää, että Jumala ei tunge väkisin kenenkään elämään. On joko itse etsittävä häntä tai ainakin suostuttava avaamaan ovi, kun Jumala kolkuttaa.
— Sitten kun Jumalan toivottaa tervetulleeksi, hän alkaa järjestellä asumusta uudestaan. Himmeän hehkulampun tilalle hän sytyttää niin kirkkaan valon, että jokainen pölynhiukkanen ja tahra näkyy. Ihminen näkee itsensä ja koko maailman Jumalan valossa. Se sattuu. Sen kestää vain Jumalan avulla.
Jaa tämä artikkeli: