Irina Zatulovskaja: Keisariperhe.
Houkkia ja marttyyreitä
Omien toiveiden murskautuminen on monen pyhän naisen taustalla.
Kulttuurintutkija Elina Kahla havaitsi äskettäin Kiinassa vieraillessaan, että kommunistihallinnon löysennettyä otettaan maan vanhat uskonnot konfutselaisuus ja buddhalaisuus tekevät paluuta. Kiinalaiset ovat kiinnostuneita uskonnollisista juuristaan ja uusia luostareita perustetaan. Kiinan eteläisintä kärkeä Hainanin saarella komistaa valtava, merelle katsova buddhapatsas.
Kahla on Venäjän kulttuurin asiantuntija, joten Kiina ei oikeastaan kuulu tähän juttuun mitenkään. Se vain Kahlan mukaan havainnollistaa sitä, kuinka tärkeä osa omaa identiteettiä ja sen haltuun ottamista uskonto ihmisille kaikkialla on. Selvästi se on nähty Venäjällä, jossa ortodoksinen kristinusko elpyi nopeasti Neuvostoliiton romahdettua.
— Kommunistit eivät onnistuneet kolmessa sukupolvessa kitkemään pois kristinuskoa. Se kulki äidiltä tyttärelle suullisena perintönä. Muuten kirkko ei olisi yhtäkkiä niin voimakkaasti noussut parikymmentä vuotta sitten.
Kahlan mukaan ortodoksinen usko säilyi neuvostovuosina nimenomaan naisten ansiosta. Tarpeen tullen naiset kastoivat tai esimerkiksi lähettivät vihkisormukset papille siunattaviksi. Kahla on myös kuullut lukemattomia kertomuksia ihmisistä, jotka mummo vei salaa kastettavaksi.
Kristinusko tuli Venäjälle verrattain myöhään. Käännekohtana pidetään vuotta 988, jolloin Kiovan ruhtinas Vladimir alamaisineen otti kasteen. Vuonna 1988 vietettiin tuon kasteen 1000-vuotisjuhlaa, ja siitä alkoi kirkon toiminnan elpyminen.
Ortodoksisen kirkon ja uskon uusi nousu näkyy esimerkiksi siinä, että vuodesta 1988 alkaen Venäjän kirkko on kanonisoinut yli 1800 uutta pyhimystä. Suurin osa näistä on neuvostoajalta, mutta osa on varhaisempia pyhiä, joille aiemmin ei ole annettu virallista asemaa.
— Historian käännekohdissa kansallisten pyhien merkitys vahvistuu. Esimerkiksi tsaari Iivana Julman aikana kirkko kanonisoi suuren määrän pyhiä. Nyt Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tapahtui sama, Elina Kahla kertoo.
Kahlan mukaan viime vuosikymmeninä kanonisoiduilla niin kutsutuilla uuspyhillä on venäläisten uskonnollisuudessa ihan oma sijansa. He ovat ihmisille vertauskuvia neuvostoaikana koetuista kärsimyksistä: uskosta luopumisesta, ateismista ja vainoista. Jokaisen suvusta tai perheestä löytyy ihmisiä, jotka ovat kokeneet samaa. Jotain uuspyhien taustoista kertoo sekin, että yhtenä lähteenä kanonisointiprosessissa käytettiin KGB:n kuulustelupöytäkirjoja.
Kanonisoitujen joukossa ovat tärkeimmät piispat ja luostarikilvoittelijat sekä vallankumouksessa surmattu keisariperhe.
— Keisariperhe kanonisoitiin sen vuoksi, että keisarin katsottiin olleen Jumalan voideltu itsevaltias — ei siksi, että häntä olisi pidetty henkilökohtaisesti hurskaana, Kahla huomauttaa.
Keisarin perhepiiriin kuului kyllä aito marttyyrikin, hänen setänsä leski suuriruhtinatar Elisabet Feodorovna, joka omistautui köyhien ja kärsivien auttamiselle sen jälkeen kun hänen puolisonsa oli kuollut salamurhaajan uhrina. Hän perusti Moskovaan ekumeenisen Martan ja Marian naisluostarin, jonka yhteydessä oli myös sairaala ja orpokoti. Levottomuuksien alettua Elisabet Feodorovna kieltäytyi pakenemasta maasta ja jatkoi työtään. Bolševikit teloittivat hänet vuonna 1918.
Venäläisten uuspyhien joukossa on myös varhaisempia kilvoittelijoita, esimerkiksi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa elänyt Ksenia Pietarilainen. Hän oli niin kutsuttu Kristuksen tähden houkka. Houkkatarinoita yhteiskunnan reunamilla elävistä omalaatuisista totuudenpuhujista tunnetaan jo ensimmäisiltä kristillisiltä vuosisadoilta. Myös Venäjällä ne ovat yleisiä.
Elina Kahlan mukaan pyhimyksistä houkilla on kaikkein raskain rooli. Houkat muistuttavat siitä, että heikkoudessa on voimaa, ja toimivat totuuden ääninä. Esimerkiksi Iivana Julman aikaan vain houkat uskalsivat arvostella julmaa tsaaria.
— Neuvostoajalla oli omat houkkansa. Kerrotaan ihmisistä, jotka elivät vuosikausia metsissä, polioinvalideista, sokeana syntyneistä ja muulla tavoin vammaisista. Tarinoita yhdistää pyrkimys löytää joku tarkoitus kärsimykselle. Joskus niissä on myös mukana naisille suunnattu piilo-opetus, esimerkiksi ”älä tee aborttia”, Kahla kuvailee.
— Sokeana syntyneestä Matrona Moskovalaisesta kerrotaan, että hänen äitinsä ei aluksi olisi halunnut antaa vammaiselle lapselleen ruokaa. Matronasta kuitenkin tuli sairaiden parantaja.
Kaikki uskoa puolustaneet eivät kuitenkaan ole kirkon virallisiksi pyhiksi kelvanneet. Syynä kanonisoimatta jättämiseen on ollut esimerkiksi liian avoin kritiikki vallanpitäjiä — siis kommunisteja — kohtaan, mitä Kahlan mielestä saattaa olla vaikea ymmärtää. Hän kuitenkin huomauttaa, että aina kanonisoinnilla ei ole niin väliä.
— Ortodoksit voivat kunnioittaa pyhinä myös niitä, joita ei ole virallisesti nostettu esiin, mutta joiden tiedetään olleen uskon todistajia.
Esikuvan aseman ovat saaneet esimerkiksi monet kirjailijat, joita pidetään totuuden ääninä. Yksi näistä epävirallisista pyhistä on runoilija Marina Tsvetajeva, joka teki itsemurhan vuonna 1941.
— Kesti 49 vuotta ennen kuin kirkko suostui siunaamaan hänet haudan lepoon, mutta kun se lopulta tapahtui, tilaisuus oli suuri ja koskettava kansanjuhla, Kahla kertoo.
Tuoreessa kirjassaan Tuli ja valo (Maahenki 2010) Elina Kahla ja venäläinen taiteilija Irina Zatulovskaja seuraavat seitsemän pyhän naisen kohtaloita. Suurin osa kirjan pyhistä on venäläisen kulttuurin piiristä, mutta mukana ovat myös Jeesuksen oppilas Magdalan Maria ja varhainen kilvoittelija Maria Egyptiläinen.
— Jos näiden seitsemän erilaisen naisen henkilöhistoriasta etsii yhdistävää tekijää, se voisi olla omien toiveiden murskautuminen, Kahla sanoo.
Esimerkiksi äiti Maria Pariisilainen menetti kaikki kolme lastaan. Leskiä olivat niin houkat Ksenia Pietarilainen ja Paša Sarovilainen kuin suuriruhtinatar Elisabet Feodorovnakin.
Naisen tie pyhimykseksi on Kahlan mukaan kivisempi kuin miehen. Pyhiksi julistetut naiset ovat yleensä olleet mahtimiesten puolisoita, äitejä ja tyttäriä. Siihen nähden esimerkiksi kapinallinen ja itsenäinen älykkö Maria Pariisilainen on poikkeuksellinen.
— Tullakseen pyhäksi naisen pitää myös luopua heikkoudestaan ja unohtaa olevansa nainen, Kahla sanoo.
Usein naisten heikkouden on katsottu liittyvän seksuaalisuuteen. Esimerkiksi Magdalan Maria on lännen kirkossa yhdistetty evankeliumin syntiseen naiseen ja yli neljäkymmentä vuotta erämaassa kilvoitellut Maria Egyptiläinen oli perimätiedon mukaan nuorena viettänyt seksuaalisesti kyltymätöntä elämää.
— Magdalan Mariassa ja Maria Egyptiläisessä on samoja piirteitä. Molemmat olivat voimakkaita ja itsenäisiä kaunottaria. He ovat valtavan poikkeuksellisia, jos ajatellaan niitä rajoituksia, joita sen ajan yhteiskunnassa naisille oli. Kumpikaan ei mahtunut raameihin, Kahla sanoo.
Aivan nuhteeton maine ei ollut äiti Maria Pariisilaisellakaan, joka nuoruudessaan liikkui sovinnaisuutta ja porvarillisuutta vastustavissa runoilijapiireissä ja synnytti aviottoman lapsen. Hänen nunnavuosiltaan kerrotaan tarinoita tupakoinnista ja homssuisesta ulkonäöstä.
Äidin sydän
Maria Pariisilainen majoitti suurkaupungin kodittomia ja auttoi juutalaisia pakoon.
Hän oli runoilija, taiteilija, poliittinen aktivisti, äiti, teologi, nunna ja köyhien auttaja. Useampi nimikin hänellä ehti olla, mutta kun hän vuonna 1945 kuoli Ravensbrückin keskitysleirillä, hän oli äiti Maria, lisänimeltään Pariisilainen. Myös toisen aviomiehensä sukunimellä Skobtsova hänet tunnetaan.
Alun perin hän oli Jelizaveta eli Liza Pilenko. Hän syntyi vuonna 1891 Latviassa vauraaseen ortodoksiperheeseen ja vietti lapsuutensa Etelä-Venäjällä. Kun isä kuoli Lizan ollessa teini-ikäinen, tytöstä tuli ateisti. Perhe muutti Pietariin, jossa Liza alkoi liikkua radikaaleissa taiteilijapiireissä. Hän rakastui runoilija Aleksandr Blokiin, avioitui Dimitri Kuzmin-Karavjevin kanssa, erosi ja synnytti esikoistyttärensä Gaianan.
Nuoruusvuosinaan Liza tunnettiin runoilijana ja hän oli myös lahjakas maalari. Pikkuhiljaa hän alkoi tuntea vetoa takaisin kristinuskoon — samaan aikaan hän oli aktiivinen vasemmistolainen. Kristinuskosta kiinnostuttuaan hän taisteli itselleen ja samalla muille naisille oikeuden opiskella teologiaa, tosin yksityisoppilaana.
Sisällissodan aikaan hän oli lyhyen aikaa kaupunginjohtajana Etelä-Venäjällä. Hänet vangittiin ja hän sai kuolemantuomion, jolta hän kuitenkin välttyi tuomarina toimineen Daniel Skobtsovin ansiosta. Liza ja Skobtsov rakastuivat. Avioiduttuaan he katsoivat viisaimmaksi lähteä maanpakoon. Georgian ja Jugoslavian kautta he päätyivät vuonna 1923 Pariisiin. Pakolaisuuden aikana perhe oli kasvanut kahdella lapsella, Jurilla ja Anastasialla.
Ovet auki kaikille
Muutaman vuoden kuluttua perhe hajosi: pieni Anastasia kuoli aivokalvontulehdukseen, Gaiana lähetettiin sisäoppilaitokseen, Lizan ja Danielin avioliitto oli karilla. Erossa Juri päätyi asumaan isänsä kanssa, ja Liza omistautui auttamaan suurkaupungin hädänalaisia.
Myöhemmin Liza menetti vielä toisenkin tyttärensä, esikoisensa Gaianan, joka oli palannut Stalinin hallitsemaan Neuvostoliittoon. Gaianan kuolemaan johtaneet tapahtumat jäivät epäselviksi, tosin viranomaiset ilmoittivat syyksi influenssan.
Vuonna 1932 Liza antoi kuuliaisuuslupaukset ja hänestä tuli äiti Maria. Nunnanakaan hän ei sulkeutunut luostarin seinien sisäpuolelle vaan jatkoi työtään kodittomien ja turvattomien parissa. Hänen perustamassaan yhteisössä olivat ovet auki kaikille tarvitseville.
Ovet pysyivät auki silloinkin, kun natsit miehittivät Pariisin ja juutalaiset hakivat apua. Jotkut pyysivät kastetodistuksia, joita yhteisön pappi isä Dimitri kirjoitti. Toiset tarvitsivat piilopaikan, jotkut autettiin pakoon Pariisista.
Juutalaisten auttaminen johti siihen, että natsit pidättivät yhteisön vastuuhenkilöt. Äiti Maria lähetettiin Ravensbrückin keskitysleirille. Hänet teloitettiin kaasukammiossa pääsiäislauantaina 31.3.1945. Pidätettyjen joukossa oli myös äiti Marian poika Juri, joka kuoli helmikuussa 1944.
Ei mukavuutta missään
Elina Kahla on suomentanut Tuli ja valo -kirjaansa äiti Marian runoja ja kirjeitä. Hän arvioi, että vaikka Maria jo nuorena kiinnostui teologiasta ja sisäisti uskonnollisen kilvoittelun idean, vasta tytärten menettäminen oli lopullinen sysäys sille, että hän omisti koko elämänsä lähimmäisten auttamiselle.
— Kilvoitellakseen ei tarvitse haluta mahdotonta. Mutta se, mitä elämä tuo, on otettava vastaan johdatuksena. Maria palasi tyttärensä hautajaisista uutena ihmisenä. Kaikki hänen aiemmat toiveensa ja pyrkimyksensä ja koko ehyt maailma olivat lakanneet olemasta. Loppuelämänsä hän halusi olla kaikkien äiti.
— Hän seurasi Kristusta ja suostui osaansa samoin kuin Neitsyt Maria, jonka äidin sydämen lävisti miekka.
Kaikki aikalaiset eivät hyväksyneet Marian toimintaa. Hän kyseenalaisti muodollisen kristillisyyden ja luostarirutiinit. Nunnalupausten antamisen jälkeenkin hän jatkoi poliittista aktivismiaan. Hän esimerkiksi vetosi maanmiehiinsä, etteivät nämä tukisi Hitleriä.
Kahlan mukaan Maria Pariisilainen tunsi yhteenkuuluvuutta taivaallisen esirukoilijansa, erämaakilvoittelija Maria Egyptiläisen kanssa. Puutteessa ja maanpaossa eläneitä lähimmäisiään auttanut Maria ajatteli, että suurkaupunki voi olla ihmiselle samanlainen autiomaa kuin Egyptin erämaat olivat varhaisille kilvoittelijoille.
— Maria laittoi itsensä peliin, yhtä lailla kuin esikuvansakin. Hän ei halunnut tuntea mukavuutta missään, eikä tehnyt rajaa itsensä ja autettaviensa välille, joista monet olivat prostituoituja ja huumeidenkäyttäjiä.
— Maria Pariisilainen oli kilvoittelussaan hyvin päättäväinen. Keskitysleiriltä hengissä säilyneet ovat kertoneet, kuinka Maria jaksoi rohkaista ja lohduttaa muita vankeja. Hän odotti kuolemaa ja uudestisyntymää, eikä tuntunut kärsivän kivusta ja nälästä.
Jaa tämä artikkeli: