Yhdysvaltalainen ”rauhoittava tuoli” 1800-luvulta.
Hulluus on kulttuurisidonnaista
Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia. Gaudeamus 2013.
Ei yllätä, että hulluiksi on historian saatossa nimitetty monenlaisia ihmisiä, jotka ovat poikenneet normaaliksi katsotusta käyttäytymisestä. Mutta Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professorin Petteri Pietikäisen teoksen varsinainen paljastus on, että myös mielenterveyden ja mielisairauden käsitteet ovat osin kulttuurisidonnaisia.
Jopa skitsofreenikoiden oireet ovat muuttuneet ajan myötä.
Pietikäisen Hulluuden historia sai viime viikolla 10 000 euron suuruisen Kanava-tietokirjapalkinnon. Teos on yli 400-sivuinen järkäle kärsimyksestä, jossa välillä vilahtaa toivon säteitä. On hoitoja, jotka auttavat, on sairauksia, jotka paranevat, ja lääkäreitä, jotka ymmärtävät. Hulluja ei enää kahlehdita mökin seiniin eikä myydä eläteiksi halvimman tarjouksen tekijälle.
Ikävä kyllä tieteen ja edistyksen vuosisata 1900-luku oli mielenterveyspotilaille kaikkea muuta. Natsi-Saksassa kaasukammioihin päätyivät ensimmäisinä kehitysvammaiset ja mielisairaat, ja rodunjalostusoppi oli voimissaan myös muun muassa Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa.
Suomessakin steriloitiin tuhansia potilaita. Oma lukunsa ovat hoitomenetelmät, joilla pyrittiin auttamaan, mutta joilla useimmiten vain lisättiin tuskaa, kuten sähkö- ja insuliinishokit ja lobotomia.
Viime vuosisadan lopulla lääketeollisuus sai koko ajan laajenevista diagnooseista kannattavan bisneksen, jopa ujouteen on nykyään tarjolla pillereitä.
Jaa tämä artikkeli: