Hunsvotin evankeliumi

Hunsvotin evankeliumi

Minun piti lapsena olla kiltti poika. Jopa niin kiltti, että kun vanhempien silmä vältti, olin heti pahanteossa. Näpistelin irtokarkkeja, naarmutin salaa autoja ja puhkoin naapureiden pyöränkumeja.

Kun tulin neljäntoista vuoden ikään, päätimme kavereiden kanssa, että aloittaisimme systemaattisen lähikaupan rosvouksen. Olihan meillä vielä vuosi aikaa ennen kuin saavuttaisimme rikosoikeudellisen vastuuiän.

Alku sujuikin mallikkaasti. Ensin tyhjensimme kaupan pakastealtaan. Sitten siirryimme makeistiskille. Lopulta päätimme, että varastaisimme myymälästä ensimmäiset kaljamme. Peken repussa oli tuplapohja, joten arvelimme, ettei kaupantäti edes laukkua tarkastettaessa älyäisi piiloamme. Ja niinhän siinä kävi. Reppua ei edes tutkittu. Kirmasimme läheiselle niitylle ja joimme ensi hiprakkamme.

Kun hoipertelimme kohti kotia, seisoi pihallamme poliisiauto. Pelästyin ensiksi, että kotona oli sattunut jotain ikävää. Kun avasin oven, tajusin, että poliisit olivatkin tulleet meitä vastaan. Voi sitä häpeää, kun meidän poikien touhut käytiin seikkaperäisesti läpi. Kiltistä pojasta kuoriutui vanhempien edessä melkoinen hunsvotti.

Muistan aina, miten äiti silloin katsoi minua. Äidin silmät olivat huolesta ja rakkaudesta raskaat.

Kun nyt aikuisena katselen tuota teinipoikaa, mietin, miten onnellinen olenkaan, että meidän poikien rötöksistä tehtiin loppu. Siihen asti luulin, että minulla on arvo vain kilttinä poikana. Myöhemmin olen oivaltanut, että vasta kelvottomana kelpaaminen tekee elämästä arvokkaan.

Jaa tämä artikkeli: