Hyvää keholle ja mielelle
Petja Wagoner pyöräilee lähes kaikkialle. Kinneripyörällä on kevyt polkea vaikka paikkakunnalta toiselle.

Petja Wagoner pyöräilee lähes kaikkialle. Kinneripyörällä on kevyt polkea vaikka paikkakunnalta toiselle.

Hyvää keholle ja mielelle

Kinneripyörällä polkien

Ei haittaa ollenkaan, jos sataa. Ei haittaa sekään, jos on pakkasta tai jäistä, tulee lunta tai on hellettä. Kova vastatuuli, se saattaa ottaa päähän ja tehdä matkanteosta hitaampaa, jos kulkuneuvona on tavallinen polkupyörä. Petja Wagoner, 46, pyöräilee säässä kuin säässä työmatkat ja asiointimatkat, joskus myös sellaiset monen kymmenen tai sadan kilometrin kotimaanmatkat, joille muut valitsisivat auton tai junan. Hän on osallistunut myös pyöräilykisoihin. Pyöräily on hänelle paitsi harrastus, myös tapa päästä paikasta toiseen.

– Olen pyöräillyt koko ikäni. Polkupyörä on nopein kulkuneuvo, jolla autoton pääsee liikkumaan. Ajokorttia minulla ei ole.

Myös muu perhe pyöräilee paljon. Tarvittaessa käytetään julkista liikennettä tai taksia.

– Moni ajattelee, että jos on omakotitalo ja perhettä, pitää olla auto, mutta ei se niin ole. Se on asennekysymys.

Aluksi Petja Wagoner ajoi ihan tavallisella polkupyörällä. Sitten hän hankki laatikkopyörän, jolla kulkevat myös kolmilapsisen perheen ruokaostokset ja jolla on viety perheen kuopusta kouluun. Nykyään suurin osa matkoista taittuu kuitenkin velomobiililla eli kinneripyörällä, jolla poljetaan puolimakaavassa asennossa kuomun alla suojassa. Kinneripyörä on osoittautunut paitsi erittäin nopeaksi ja kevyeksi kulkuneuvoksi myös varsinaiseksi huomiomagneetiksi.

– Kyllä minua tuijotetaan ja ihmiset tulevat juttelemaan. Se on kuitenkin vilpitöntä mielenkiintoa ja kaikki huomio on ollut positiivista. Jos on kovin ujo ihminen ja haluaa ajaa rauhassa, ei kannatta hankkia kinneripyörää.

Autoilijat suhtautuvat kinneripyörään yleensä hämmästyen mutta hyvin ja antavat tilaa.

– Asenteet pyöräilijöitä kohtaan ovat muuttuneet. Tuntuu siltä, että tänne Suomeen on tulossa vähän eurooppalaisempi meininki.

Ammatiltaan Petja Wagoner on muusikko, joka soittaa kontrabassoa. 21 kilometrin työmatka Vantaan Koivukylästä Kansallisoopperalle Helsinkiin taittuu noin 45 minuutissa. Kontrabassoa ei sentään tarvitse kuljettaa pyörällä, vaikka on hän sitäkin tehnyt.

– Opiskeluaikana pyöräilin kontrabasso selässä. Kehitin siihen ihan oman systeemin. Piti muistaa tunneleiden kohdalla kumarrella eteenpäin.

Autoilevan näkökulmasta pyöräily kaikkina vuodenaikoina saattaa kuulostaa vaivalloiselta, mutta Petja Wagoner näkee asian toisin. Pyöräilijällä on vapaus mennä ja tulla omien aikataulujen mukaan.

– Jos autoilisin, pitäisi miettiä aina, saanko parkkipaikkaa ja kuinka nopeasti, ja vielä maksaa pysäköinnistä. Pyörällä pääsee ilmaiseksi ovelta ovelle.

Petja Wagonerin kunto on hyvä. Muuta liikuntaa ei tarvitse välttämättä harrastaa, kun polkee toistakymmentätuhatta kilometriä vuodessa. Samalla pyöräily on ekologista. Se tekee hyvää terveydelle ja on edullista. Olipa matka lyhyt tai pitkä, perillä on usein voittajafiilis.

– Yhä pyöräilystä tulee euforinen olo. Vaikea kuvitella, ettei sitä oloa enää tulisi.


Capoeirassa käytetään luovuutta

Automaalarina työskentelevä Eetu Mäntynen, 23, suuntaa kahdesti viikossa töiden jälkeen capoeiraharjoituksiin Vantaan Hiekkaharjuun. Hän aloitti lajin aikuisiällä, noin kaksi ja puoli vuotta sitten, capoeiraseura Boa Vontadessa.

– Olin kuullut, että Vantaalla harrastetaan capoeiraa ja että tulossa oli esittelypäivä. Lajiesittelyyn en kuitenkaan ehtinyt, mutta menin sitten vaan treeneihin.

Capoeira on brasilialainen kamppailulaji, jossa liikutaan musiikin tahdissa. Mukana on myös akrobaattisia liikkeitä.

– Capoeira on samanaikaisesti sekä tehokasta että tyylikästä, Eetu Mäntynen kiteyttää.

Lajin vaikutukset ovat tuntuneet kropassa. Lihasvoimaa on tullut lisää ja notkeus on lisääntynyt.

– Capoeira on raskasta, mutta pitempiä liikesarjoja vain teen, enkä ajattele liikaa sitä, miltä tuntuu. Rankoissa treeneissä musiikki ja hyvä yhteishenki vievät eteenpäin.

Capoeira pitää kehon kunnossa, mutta tekee hyvää myös mielelle. Muut asiat unohtuvat treeneissä, sillä harjoitellessa on pakko keskittyä juuri siihen, mitä on tekemässä.

– Harjoituksissa tulee naurettua todella paljon. Liikunnan jälkeen on aina hyvä fiilis.

Ennen capoeiraa Eetu Mäntynen harrasti karatea ja kungfua. Nyt muut kamppailulajit ovat jääneet, mutta harrastuksiin kuuluvat yhä skeittaus, longboarding, lumilautailu ja BMX-pyöräily.

– Kaikenlaisesta liikuntataustasta on hyötyä capoeirassa. Kamppailulajitaustastani on ollut apua, mutta toisaalta myös haittaa, kun on tottunut tekemään jotkut asiat eri tavalla ja lajit sekoittuvat keskenään.

Ennen capoeiran aloittamista Eetu Mäntynen tiesi Brasiliasta suurin piirtein sen verran, että siellä on kuuluisat sambakarnevaalit. Capoeiran myötä hän on oppinut paljon brasilialaisesta kulttuurista, vaikka ei ole vielä maassa käynytkään. Portugalin kieli on tullut tutuksi, sillä capoeiramusiikki lauletaan portugaliksi ja keskeisten liikkeiden nimet ovat myös portugaliksi.

– Sanoisin, että olen tavallaan oppinut portugalia. En puhu sitä, mutta ymmärrän jonkin verran.

Capoeira on suurin piirtein sellaista kuin Eetu Mäntynen odottikin, mutta myös paljon enemmän.

– Muualta tulevien harrastajien yhteisöllisyys on yllättänyt, samoin lajin monipuolisuus. Niin ja naiset! Varsinkin silloin, kun aloitin, porukka oli hyvin naisvaltainen. Se yllätti, mutta ei ole hirveästi häirinnyt.

Vaikkapa karateen verrattuna capoeiraa on luovaa. Lajissa saa vapaammin muokata omia liikesarjojaan, tiettyjä sääntöjä ja tapoja tulee kuitenkin noudattaa.

– Capoeira ei ole niin totista. Mielestäni parasta on kuitenkin rytmi ja se, että saa potkia kovaa ja korkealle.


Peliä kivassa porukassa

17-vuotiaan Oona Kuparisen on vaikea kuvitella, millaista olisi elämä ilman koripalloa. Hän aloitti lajin ekaluokkalaisena.

– Olimme koulussa kokeilleet koripalloa. Kotona ilmoitin isälle, että se oli kivaa ja haluaisin harrastaa sitä. Menin koriskerhoon ja seuraavana vuonna aloitin ikäkausijoukkueessa.

Vantaan Pussihukissa pelaava Oona Kuparinen harjoittelee nykyään kahdesti viikossa omassa joukkueessaan ja käy kerran viikossa vetämässä pienten lasten koriskerhoa. Oman joukkueen harjoituksiin kuuluu pelaamisen lisäksi muun muassa lenkkeilyä, kuvioiden hiomista ja kuntopiiriä. Treeniä tulee koko keholle. Otteluitakin on, mutta voittoihin ei pyritä hampaat irvessä.

– Olen aina pelannut harrastajajoukkueissa, joissa tärkeintä on se, että pidetään hauskaa ja pelataan.

Jotkut joukkuekaverit Oona Kuparinen on tuntenut lapsesta asti. Porukasta on tullut hänelle tärkeä.

– Kyllä siinä väkisinkin tutustuu, kun näkee monta kertaa viikossa ja on muutenkin tekemisissä.

Pukukopissa puhutaan koripallosta, kun valmentaja on paikalla tai ottelu juuri takana, mutta muulloin siellä käsitellään muitakin asioita.

– Jos en harrastaisi korista, harrastaisin varmasti jotakin muuta joukkuelajia. Tykkään tehdä asioita yhdessä, ja meillä on aina ollut tosi hyvä joukkuehenki.

Joukkuehengen lisäksi koripallossa viehättävät monipuolisuus ja se, että lajia voi harjoitella kotonakin tai pelata rennosti kavereiden kanssa.

– Joskus harjoittelen itsekseni jotain pallonkäsittelyjuttuja, ja mökillä meillä on kori, johon tulee heiteltyä.

Oona Kuparinen käy Tikkurilan lukiota ja päivät venyvät pitkiksi. Välillä treeneihin lähtiessä väsyttää. Silloin häntä auttaa ajatus siitä, että treeneissä näkee kavereita.

– Väsymys yleensä unohtuu, kun pääsee treeneihin, Oona Kuparinen kertoo.

– Koulunkäynninkin osaa rytmittää paremmin, kun on tämä harrastus. Kun koeviikko lähestyy ja on iltatreenit tulossa, tiedän, että minun pitää lukea kokeisiin jo aiemmin.

– Pelatessa osaan aina keskittyä. Harvemmin tulee pelikentällä ajateltua mitään muuta kuin peliä.

Jaa tämä artikkeli: