Hyvää sinulle
Miten tuttua onkaan puhe lähimmäisenrakkaudesta: Tee toiselle sitä hyvää, mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Ajatus ei ole syntynyt kristinuskon myötä, sen tuntevat monet uskonnot.
Kuulostaahan se kelpo ohjeelta. Siinä on kuitenkin myös vaaransa, sillä jos minä olen sen hyvän mitta, mitä haluan toiselle tehdä, saatan tehdä hänelle pahaa ja tukahduttaa hänen onnensa edellytyksiä.
Me emme ole toistemme kopioita. Elämäntarinamme ovat erilaisia ja olemme tulleet tähän päivään eri teitä. Ei siis ihme, että kaipauksemme ja toiveemme hyvästä ovat erilaisia. Jos minä sitten suuresta halustani auttaa ja parantaa toisen elämää käyn toimeen oman ymmärrykseni varassa, se on aika hutera lähtökohta. Minun totuudestani ja tavastani ymmärtää elämää voi tulla hänelle taakka. Lähimmäisyys muuttuu tukahduttavaksi oppimestaruudeksi.
Lähimmäisen rakastaminen – niin kuin rakastaminen ylipäätänsäkin – on hyvin lähellä tuntemista. Se edellyttää lähelle menemistä, korvien avaamista ja suun sulkemista. Kun ihminen tuntee, että hän saa olla juuri sellainen kuin on ja että hänen ympärillään on vapaata tilaa, hän saattaa kertoa, mistä hän unelmoi ja mitä hän kaipaa, mitä toivoo elämältä saavansa ja voivansa sille ehkä vielä antaa.
Silloin on lähimmäisyyden aika. Silloin voi antaa toiselle sitä, mitä hän toivoo ja tarvitsee – mikäli se on itselle mahdollista. Silloin hyvä teko merkitsee toisen tien kunnioittamista ja sen tukemista.
Sillä tavalla toivoisin itseäni rakastettavan.
Jaa tämä artikkeli: