Juhani Lehto osallistui hyväntekeväisyysprojektiin, jossa pyöräiltiin ja melottiin Malawissa sekä kiivettiin maan korkeimmalle vuorelle.
Hyvän tahdon kapuaja
Juhani Lehto kuuli noin vuosi sitten ystävältään, että KAPUA-hyväntekeväisyysprojektiin etsitään tavallisia suomalaisia. Joka toinen vuosi järjestettävä projekti oli saanut yhteistyökumppanikseen Väestöliiton ja tavoitteeksi koota varoja Malawin äitiysterveydenhuoltoon. Projektiin kuului myös fyysinen ponnistus: pyöräilyä ja melomista pitkin Malawia ja kiipeäminen maan korkeimmalle vuorelle, yli kolmeen kilometriin yltävälle Mount Mulanjelle.
Keräyskohde tuntui tärkeältä, joten Lehto päätti kokeilla onneaan. Hakemaan kannusti myös se, että Lehto oli käynyt Sambiassa ja Mosambikissa ja liikunnallisena miehenä hän uskoi selviänsä fyysisesti vaativasta matkasta.
— Toiset matkat ovat kokemuksia, toiset elämyksiä. Tämä matka oli elämys. Näkemäni ihmiset vaikuttavat mielessäni edelleen ja uskon, että mietin valintojeni seurauksia nyt laajemmin. Uskon myös, että jos vielä tulee tilaisuuksia auttaa, kynnys tarttua toimeen on entistä matalampi, pari viikkoa sitten Suomeen palannut Lehto arvioi.
Elämän ja kuoleman kysymyksiä
Tähän mennessä kuusitoista KAPUA-projektiin osallistunutta suomalaista on koonnut Malawiin 70 000 euroa. Sitä voi pitää yksittäisten ihmisten kokoamaksi potiksi hyvänä, varsinkin kun kerääminen on ollut vaikeaa.
— Rahaa on koottu yrityksiltä, järjestöiltä ja yksityisiltä. Tyyli on ollut vapaa, yksi osallistujista järjesti muun muassa golfkilpailun. Olen huomannut, että periaatteessa ihmiset haluavat auttaa, mutta se vaatii useita yhteydenottoja heihin, muuten viesti hukkuu massaan, Juhani Lehto sanoo.
Matka Malawiin ja tutustuminen sähköttömiin kyliin, paikalliseen terveysasemaan ja synnytysosastoon sai Lehdon vakuuttuneeksi avun tarpeesta. Synnytysosastojen täyteen pakattujen huoneiden sekä voipuneiden äitien näkeminen herätti ristiriitaisia ajatuksia.
— Toisaalta on hyvä, että naiset tulevat sairaalaan synnyttämään, mikä ei ole Afrikassa itsestään selvää. Toisaalta sielläkin on niin paljon parannettavaa.
— Monet viimeisillään raskaana olevat äidit kävelevät jopa kaksikymmentä kilometriä päästäkseen synnyttämään. Suomessa syntymä ja synnyttäminen ovat huippuhetkiä, Malawissa ne ovat naiselle elämän vaarallisimpia päiviä. Joka viidestoista synnyttävä äiti kuolee synnytykseen, Lehto kertoo.
Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo hätkähdytti. Moni malawilaisnainen ei päätä itse edes omasta kehostaan, vaikka samalla yhteiskunnalliset muutokset pakottavat naisia itsenäisempään elämään.
— Monet miehistä ovat lähteneet kaupunkeihin tai Etelä-Afrikkaan töihin. Sen huomasi maaseudulla, jossa miehiä oli joissakin paikoissa naisiin verrattuna todella vähän.
Ymmärränkö näkemääni?
Kurjuuden keskellä kapuajat kohtasivat valtavaa elämäniloa. Vastaanotto oli lämmin ja ihmiset kertoivat avoimesti elämästään.
— Yksi huippuhetkistä oli se, kun pyöräilimme erääseen kylään ja sieltä kuului soittoa ja laulua. Lapset olivat meitä vastassa, hymyilivät, lauloivat ja halusivat tulla koskettamaan. Tunsin oloni ihan filmitähdeksi, Nuori Suomi -liikuntajärjestössä työskentelevä Juhani Lehto kuvailee.
Lehtoon teki vaikutuksen myös kylien yhteisöllisyys ja se, miten ihmiset auttavat toinen toisiaan arkiaskareissa.
— Tiedän kuitenkin, ettei pidä tehdä hätäisiä johtopäätöksiä. Suhtauduin asioihin niin, että näen nyt tätä, mutta ymmärränkö näkemäni oikein. Esimerkiksi yhteisöllisyys voi tarkoittaa myös sitä, että kyläpäällikkö päättää toisten asioista hyvinkin raadollisesti.
Nyt kun Lehto on kotiutunut Malawista, hänestä tuntuu entistä vahvemmin siltä, että Afrikkaan on päästävä uudelleen. Hän on kuitenkin jo huomannut, etteivät matkalla tehnyt vakaat päätökset välttämättä toimi koto-Suomessa.
— Joka reissulla olen vakuuttanut, etten enää valita pikkuasioista. Pian kuitenkin huomaan tekeväni juuri niin ja saan taas nipistää itseäni. Mutta ei itseään pidä syyllistää, se ei johda mihinkään, toisin kuin hyvät teot. Ne vievät eteenpäin.
Jaa tämä artikkeli: