Galina Miettinen muutti miehensä kanssa Suomeen kymmenisen vuotta sitten. He ovat kotiutuneet Vantaalle hyvin.
Hyvien ihmisten ympäröimä
Galina Miettinen oppi äidiltään, että vaikeuksista selviää toisten ihmisten avulla.
Martinlaaksolainen Galina Miettinen syntyi Hittolovossa Leningradin pohjoispuolella vuonna 1941, samana vuonna kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Inkeriläisille tämä merkitsi lähtöä: osa joutui lähtemään Suomeen, osa Siperiaan.
— Meidät vietiin Leningradista Siperiaan. Äiti joutui ensin kalastamaan. Sieltä hänet siirrettiin myöhemmin kalatehtaalle töihin. Minä olin mummon kanssa, Galina kertoo.
Ensimmäisen Siperiassa vietetyn ajanjakson jälkeen kolmen naisen tie vei Neuvosto-Viroon. He asuivat Tartossa ystävällisen pariskunnan luona, jolla oli yksi tytär.
— He olivat hyviä ihmisiä, kohtelivat minua kuin omaa tytärtään. He jopa ehdottivat, että äiti voisi jättää minut heidän luokseen asumaan, jos hänelle tulisi vielä vaikeuksia, mutta äiti ei suostunut.
Kolmen sukupolven naisia
Neuvosto-Viron jälkeen oli edessä taas lähtö Siperiaan. Siellä Galinan äiti joutui tekemään raskasta työtä kaivoksessa. Vaikeuksista huolimatta äiti ja tytär pysyivät yhdessä, mikä oli ollut mummonkin toive.
Viimeisinä sanoinaan mummo oli sanonut Galinan äidille, että mitä tahansa tapahtuukin, älä anna Galinaa pois. Mummo tiesi, että myös kalatehtaan johtaja ja hänen vaimonsa olivat aikoinaan lapsettomana pariskuntana tarjoutuneet ottamaan Galinan kasvatettavakseen.
Mummo oli Galinalle loppuun asti rakas.
— Muistan, miten mummon viimeisenä elinpäivänä nukuimme kaikki kolme — äiti, mummo ja minä — samassa sängyssä. Aamulla herätessäni mummo oli nukkunut pois. Se kuva ei häviä mielestäni. Minulla oli ihana mummo.
Galina muistelee myös äitiään lämmöllä. Tämä oli lempeä ihminen, joka painotti tyttärelleen, että vaikeuksista selviää, kun on hyviä ihmisiä lähellä.
Kaksi kieltä
Siperian jälkeen perhe ohjattiin Karjalaan, pieneen kylään Kontupohjan lähelle. Äiti teki pitkää päivää metsätöissä ja Galina joutui olemaan paljon yksin.
— Kesällä kävimme Kontupohjassa tuttavien luona. Minä sanoin, että emmekö voisi muuttaa Kontupohjaan. Se on sentään kaupunki ja siellä meillä on tuttuja. Äiti sanoi, että mikäs siinä, jos vain saamme luvan. Aloitin kolmannen luokan siellä.
Galina kävi koulut venäjäksi, mutta oppi kotona myös suomea. Erityisesti mummo puhui Galinalle omanlaistaan suomea, jossa oli paljon sanoja, joita ei nykysuomessa käytetä. Galina ei muista, että kahden kielen käyttäminen olisi koskaan ollut hankalaa tai inkeriläisyydestä olisi ollut haittaa koulussa.
Sukulaisten perässä Suomeen
Koulut käytyään Galina teki ensin töitä sorvaajana ja sitten laboranttina Kontupohjan paperitehtaalla. Galina kertoo pitäneensä laborantin työstä kovasti, vaikka se olikin välillä kiireistä. Paperitehtaalta löytyi myös Arne Miettinen, josta tuli Galinan aviomies.
— Siitä saakka hän on minua kärsinyt!
Galina ja Arne saivat tyttären, Ellan. Hänelle puhuttiin kotona ”siansaksaa”, venäjää ja suomea vähän sikinsokin, sillä tuntui tärkeältä, että tytärkin oppii kaksi kieltä.
Vuonna 1990 Galina ja Arne kävivät Suomessa tapaamassa Arnen sukulaisia ja alkoivat miettiä Suomeen muuttoa. Perhesyistä se tuli mahdolliseksi vasta vuonna 2002, jolloin Galina ja Arne muuttivat nykyiseen kotiinsa Martinlaaksoon. Ella-tytär perheineen jäi Venäjälle.
— Lähtömme oli tietysti hänelle kova paikka. Mutta nyt hän sanoo, että hyvä kun pääsitte Suomeen asumaan, niin mekin päästään välillä ulkomaille. Vierailemme toistemme luona.
Martinlaaksoon Arne ja Galina ovat kotiutuneet hyvin. He ovat saaneet ystäviä, käyvät kielikurssilla ja osallistuvat seurakunnan toimintaan. Galinalle tärkeitä ovat käsityöt ja naisten raamattupiiri.
— Meidät on otettu todella hyvin vastaan. En olisi ikinä uskonut, että näin hyvin käy, hän kiittelee.
Mariakodin kirkkopyhä su 5.11. klo 10 Myyrmäen kirkossa. Messussa on Inkerin kirkon mukainen liturgia. Kirkkokahvit.
Jaa tämä artikkeli: