Kullanarvoinen kotikäynti. Vartiokylän seurakunnan diakoniatyöntekijä Outi Hämeenkorva käy tapaamassa Kaija Snellmania tämän kotona ja hakee joskus mukaan kirkollekin.
Ikä voi eristää seurakunnasta
Helsinkiläisvanhukset pyritään hoitamaan yhä enemmän kotona. Seurakunnat etsivät keinoja tavoittaa heidät neljän seinän sisältä.
Teksti Laura Pörsti
Kuva Sirpa Päivinen
Diakoniatyöntekijä Outi Hämeenkorva auttaa takkia Kaija Snellmanin ylle. He ovat lähdössä ulos.
Itäkeskuksessa yksin asuvan Snellmanin, 73, on rollaattorilla vaikea lähteä seurakunnan tapahtumiin. Niinpä Vartiokylän seurakunnassa työskentelevä Hämeenkorva tulee hänen kotiinsa kerran kuukaudessa. Kaupungin kotihoito käy ajoittain auttamassa pesuissa.
– Outin käynnit ovat suuriarvoisia, koska olen lopulta aika yksinäinen ihminen. Hän on käynyt siitä lähtien, kun kolmisen vuotta sitten tapasimme ikäihmisten kirkkopyhässä, Kaija Snellman kertoo.
Snellmanin ja Hämeenkorvan yhteinen aika kuluu jutellen, ulkoillen ja joskus kaupassa käyden. He myös rukoilevat yhdessä.
Kotona asuva vanhus jää helposti ilman seurakunnan tukea, jos hän ei jaksa sitä itse hakea. Taustalla on Helsingin linja lisätä kotihoitoa ja tehostettua palveluasumista ja pyrkiä eroon pitkäaikaisesta laitoshoidosta. Helsinkiläisistä yli 75-vuotiaista noin 12,7 prosenttia on kaupungin kotihoidon säännöllisiä asiakkaita, ja heissä on yhä enemmän hyvin huonokuntoisia.
– Etenkin kotona asuvalle muistisairaalle käy helposti niin, että hän katoaa seurakunnan työntekijöiden näköpiiristä, vaikka olisi ollut aktiivinenkin seurakuntalainen. Laitoksissa heidät tavoitettiin keskitetysti, kertoo Helsingin seurakuntien sairaalapastori Merja Hållfast.
Terveydenhuollon salassapitovelvollisuus on tiukka, joten kotihoito ei voi välittää tietoa kotona asuvan vanhuksen tarpeista seurakuntaan.
– Kuitenkin hengelliset asiat ovat tärkeitä lähes kaikille elämän loppuvaiheessa. Yhteistyötä seurakuntien kanssa tarvitaan, kaupungin itäisen kotihoitoyksikön kotihoitopäällikkö Eeva Raulos sanoo.
Ongelmaa yritetään nyt taklata Helsingin seurakuntien sairaalasielunhoidon ja diakonian avohoitoprojektilla. Siinä tietyn alueen diakoniatyöntekijät, kotihoito ja lähi- ja sosiaalityöntekijät tapaavat säännöllisesti toisiaan.
– Pyrimme siihen, että asiat hoituisivat ihmisten eikä muuttuvien puhelinnumerojen kautta, projektia vetävä Hållfast valottaa.
Itä-Helsingissä kaksi vuotta sitten alkaneessa projektissa on kehitetty hyviä käytäntöjä muuallekin jaettaviksi. Itähelsinkiläisten kotihoidettavien kotihoitokansion etusivulla on nykyään lomake, jossa kysytään toiveita yhteydestä seurakuntaan.
– Jos asiakas ilmoittaa olevansa kiinnostunut seurakunnasta, annamme hänelle oikean henkilön yhteystiedot. Voimme auttaa soittamaan, mutta emme anna asiakkaan yhteystietoja seurakunnalle, kertoo Eeva Raulos.
Kotihoidolle on myös kerätty lista, jossa kerrotaan, missä seurakuntarajat kulkevat ja kenelle missäkin seurakunnassa voi soittaa.
– Aiemmin esteenä on saattanut olla sekin, että kotihoitaja ei ole tiennyt, kehen ottaa seurakunnassa yhteyttä, Merja Hållfast tietää.
Lisäksi projektissa on viime syksystä asti koulutettu saattohoidon vapaaehtoisia, jotka voivat kulkea elämänsä lopussa olevien rinnalla niin sairaalassa kuin kotijaksoilla.
Haasteena on yhä eriarvoisuus eri puolilla Helsinkiä asuvien, kotiin sidottujen vanhusten kesken.
– Kaupunki on parhaansa mukaan varautunut väestön vanhenemiseen ja huonokuntoisten määrän kasvuun. Seurakunnissa asiaan tulisi reagoida kattavammin, Merja Hållfast sanoo.
Nyt vaihtelut seurakuntien kesken ovat suuria. Esimerkiksi Helsingin Mikaelin seurakunnassa yksi pappi viettää yhden päivän viikosta Kontulan palvelukeskuksessa, jossa osa huonokuntoisemmistakin tavoitetaan. Vartiokylän seurakunnassa puolestaan on meneillään vanhustyön projekti, jonka työntekijänä Outi Hämeenkorva tekee nimenomaan kotikäyntejä.
– Sitä, miten huonokuntoisten ja muistisairaiden seurakuntayhteydestä huolehditaan, pitäisi selvittää laajemmin. Hartaushetkiä enemmän he tarvitsevat aikaa, Hållfast toteaa.
Ennen projektin alkua tehdystä kyselystä kuitenkin selvisi, että monilla seurakunnilla ei ole resursseja kotikäyntityöhön. Helsingin seurakuntien yhteisessä sairaalasielunhoidossakin on säästösyistä kaksi virkaa täyttämättä.
– Seurakunnille tarvittaisiin vanhusstrategia, joka ottaisi huomioon vanhusten määrän kasvun ja sen, minkä kuntoisia iäkkäimmät seurakuntalaiset ovat, Hållfast sanoo.
Kaija Snellmanin tilanne on kohtalaisen hyvä, sillä kotiseurakunnasta löytyi nimenomaan kotikäyntityötä tekevä työntekijä.
– Toivon tietysti, että kontakti säilyy, vaikka kuntoni tästä huononisi tai muuttaisin palvelutaloon, hän toteaa.
Outi Hämeenkorva nyökkäilee. Hänellä olisi aikaa tehdä enemmänkin kotikäyntejä.
– Joskus iäkkään seurakuntalaisen luona voi selvitä, että hän on aiemmin ollut hyvin aktiivinen seurakunnan vapaaehtoistyössä. On ihan kohtuullista, että seurakunta antaa jotakin takaisin, Hämeenkorva miettii.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ystävä soittaa ovikelloa – seurakunnat tarjoavat vanhuksille seuraa ja toimintaa
Hyvä elämäSeurakunnat pyrkivät tavoittamaan myös heidät, joiden on vaikea lähteä kotoaan.