Ystävä soittaa ovikelloa – seurakunnat tarjoavat vanhuksille seuraa ja toimintaa
Sirkka-Liisa Lundmark (vas.) ja Leena Lehtonen voivat jutella vaikka kirjoista. Pöydällä on Poika eli elämäänsä -kirja, jossa on F. E. Sillanpään omistuskirjoitus.

Sirkka-Liisa Lundmark (vas.) ja Leena Lehtonen voivat jutella vaikka kirjoista. Pöydällä on Poika eli elämäänsä -kirja, jossa on F. E. Sillanpään omistuskirjoitus.

Ystävä soittaa ovikelloa – seurakunnat tarjoavat vanhuksille seuraa ja toimintaa

Seurakunnat pyrkivät tavoittamaan myös heidät, joiden on vaikea lähteä kotoaan.

Kahvipöytään katetaan enää yksi kukallinen kahvikuppi. Ennen tarvittiin kaksi kuppia. Mutta kun seurakunnan diakonissa tulee käymään, silloin katetaan taas kukkakupit kahdelle.

Yksinäisyyden maailma avautui olarilaiselle Annikki Virtaselle puolison kuoleman jälkeen.

– Yksinolo on olemista yksin, ilman toista ihmistä. Sen tietää vasta sitten, kun on joutunut tähän tilanteeseen, Virtanen kuvaa elämänmuutosta vuonna 2010 tapahtuneen puolison kuoleman jälkeen.

– Poikani perheineen asuu lähellä, ja pidämme päivittäin yhteyttä. Vaikka hän ja muut läheiset ihmiset soittavat ja käyvät usein, he eivät korvaa Erkkiä.

Aiemmin Virtanen löysi lievitystä yksinäisyyteen seurakunnan kerhoista ja muusta toiminnasta. Hän teki kävelyretkiä Ison Omenan kirjastoon ja kävi usein miehensä haudalla Gräsan uurnalehdossa. Tämä kaikki kuitenkin jäi, kun lonkka tuli kipeäksi ja lopulta rajoitti elämän kodin seinien sisäpuolelle. Lonkkakipujen lievittämiseen hän ei voi käyttää särkylääkkeitä muiden sairauksien takia.

Yksinolo on olemista yksin, ilman toista ihmistä. Sen tietää vasta sitten, kun on joutunut tähän tilanteeseen."

Annikki Virtanen

Diakonissan vierailut ilahduttavat

Nyt Annikki Virtasen elämä näyttää valoisammalta kuin jokin aika sitten. Hän kokee, ettei seurakunta ole hylännyt häntä, vaikka hän ei enää pääsekään kirkolle. Hänen luonaan vierailee säännöllisesti vanhustyön diakonissa Minna Martiskainen.

– Ystäväni Aino Kotajärvi vihjaisi minulle, että seurakunta tekee tällaista vanhustyötä. Soitin itse Minnalle, ja hän on käynyt luonani jo monta kertaa. Arvostan sitä, että minusta halutaan pitää huolta, Virtanen sanoo.

Kun Martiskainen tulee tapaamaan Virtasta, kahvikupin ääressä jutellaan rauhassa kaikenlaisista asioista. Puolitoista tuntia kuluu nopeasti.

– Minna kysyi ensimmäisellä kerralla, haluanko että puhumme uskonnollisista asioista vai muista aiheista. Halusin jutella kaikenlaisesta tavallisesta. Minä voin harrastaa uskonasioita yksinkin, mutta puheseuraa kaipaan, Virtanen huomauttaa.

Minna Martiskainen on Olarin seurakunnan etsivän vanhustyön projektin työntekijä. Vuoden alussa käynnistyneen projektin tavoitteena on löytää syrjäytymisvaarassa olevia tai jo syrjäytyneitä yksinäisiä ikäihmisiä Olarin seurakunnan alueelta. Kolme vuotta kestävä projekti rahoitetaan diakoniatyöhön ohjatuin testamenttivaroin.

Martiskainen tekee paljon kotikäyntejä. Vinkkejä yksinäisistä hän saa pääasiassa kotisairaanhoidosta ja yksityishenkilöiltä.

– Tapaamisten lähtökohtana on aina ihmisen tarve tulla kohdatuksi omana itsenään ja aito toisen ihmisen kunnioittaminen. Kuuntelen tarpeita ja toiveita, joskus autan konkreettisesti. Yleensä autan keskustelemalla ja kuuntelemalla, Martiskainen kertoo työstään.

Keskustelu liikkuu niissä asioissa, joita ikäihminen haluaa nostaa esiin. Tapaamisen aikana voidaan myös rukoilla ja lukea hengellistä kirjallisuutta.

Tänä syksynä Martiskainen aloittaa syntymäpäiväsoitot yli 90-vuotiaille. Onnittelujen ja kuulumisten kysymisen lisäksi on tarkoitus tiedustella toiveita ja tarpeita. Myös avoin keskusteluryhmä asukastalo Kylämajassa on käynnistymässä. Suunnitelmissa on myös omaishoitajien ja leskien tavoittaminen yhteistyökumppaneiden avulla.

Puheliaan ja aktiivisen Annikki Virtasen elämänpiiri supistui ensin miehen kuoleman ja sitten lonkkakipujen takia. Seurakunnan diakonissan vierailut tuovat nyt sisältöä hänen elämäänsä.

Puheliaan ja aktiivisen Annikki Virtasen elämänpiiri supistui ensin miehen kuoleman ja sitten lonkkakipujen takia. Seurakunnan diakonissan vierailut tuovat nyt sisältöä hänen elämäänsä.

Vanhustyö on seurakuntien perustyötä ja lähimmäisenrakkautta

Muissakin Espoon seurakunnissa tehdään aktiivisesti vanhustyötä, sillä se on osa seurakuntien perustyötä ja lähimmäisenrakkautta. Espoon seurakuntien tiloissa toimii esimerkiksi yhteensä 25 vanhusten kerhoa. Vain Olarissa on erillinen etsivän vanhustyön projekti, mutta kaikissa seurakunnissa on vanhustyöstä vastaava diakoniatyöntekijä.

Esimerkiksi Espoonlahden seurakunnassa kaksi työntekijää tekee työtä vanhusten parissa. Espoonlahdessa solmitaan uusia kontakteja 75 vuotta täyttäneiden syntymäpäiväjuhlissa. Juhlia järjestetään seurakunnassa neljä kertaa vuodessa.

– Sairauden sitovat vanhuksia kotiin. Kaikilla ei ole lapsia tai he asuvat kaukana. Esimerkiksi Tapiolassa on paljon vanhuksia, joilla on sairauksia ja hankaluuksia liikkua, sanoo Espoon seurakuntayhtymän diakonian asiantuntija Lilli Snellman.

Espoon seurakunnilla on myös Arkiystävä-toimintaa, jonka kautta vapaaehtoiset ja apua tai seuraa kaipaavat ihmiset löytävät toisensa. Seurakunnat kouluttavat vapaaehtoisia ohjaajia, jotka auttavat kerhojen ohjaamisessa tai käyvät tapaamassa vanhuksia. Apua kaipaavien ikäihmisten löytämiseksi seurakunnat tekevät aktiivista yhteistyötä kaupungin eri tahojen sekä järjestöjen kanssa. Uutena palvelumuotona ovat nousemassa erilaiset palvelupisteet, yhteisöruokailut sekä kertaluontoiset tapahtumat ja kokoontumiset esimerkiksi yhteisen ruokapöydän ääressä.

Palvelujen siirtyminen nettiin ei palvele kaikkia

Nettisyrjäytyminen koskettaa monia vanhuksia. Monet palvelut on siirretty verkkoon eikä niiden löytäminen ja käyttäminen ole aina helppoa. Joistakin voi tuntua häpeälliseltä pyytää apua. Espoossa toimivaa seniorineuvonta ja palveluohjauspuhelin Nestoria Lilli Snellman pitää ikäihmisille hyvänä palveluna.

Vanhusten määrä kasvaa tulevaisuudessa voimakkaasti koko maassa.

– Espoon seurakuntien on tehtävä pitkän tähtäyksen suunnitelmia. Koska diakonian virkojen määrä ei näytä olevan kasvussa, pitää keskittää ja karsia tehtäviä. Työssämme on päällekkäisyyttä kaupungin kanssa, pohtii Snellman.

Jos resursseja vähennetään, Snellmanin mielestä on panostettava vahvasti vapaaehtoisten etsimiseen ja kouluttamiseen, samoin vanhustyön ammatilliseen koulutukseen.

Kauniaisissa etsivää vanhustyötä tehdään monella tavalla. Seurakuntalaisia kutsutaan kerhoihin, avoimiin kahviloihin ja yhteisiin syntymäpäiväjuhliin. Myös verkostoitumisen kautta saadaan tietoa avun tarpeesta.

Diakonissa Pirjo Luoma pitää haasteellisimpana tehtävänä löytää ne ikäihmiset, jotka ovat yksinäisiä, syrjään vetäytyneitä ja jotka eivät pidä itsestään ääntä. Hän korostaa seurakunnan vapaaehtoistyön merkitystä yksinäisten tavoittamisessa.

Lähimmäispalvelu loi alun ystävyydelle

Sirkka-Liisa Lundmark, 92, ja Leena Lehtonen, 67, ovat ystäviä. Ystävyys alkoi järjestetysti pari vuotta sitten Helsingissä Munkkiniemen seurakunnan lähimmäispalvelun avulla.

– Kun tapaamme, menemme ulkoilemaan, jos sää sallii. Huonolla säällä tapaamme täällä Sirkka-Liisan kotona. Mutta kahvit pitää aina juoda! naiset kertovat.

– Juttelemme ja laitamme maailman asioita järjestykseen.

Yksin asuva Lundmark on käyttänyt viime vuodet pyörätuolia selkäsairautensa vuoksi. Hän pystyy kuitenkin toimimaan kotona omin avuin.

Paljon muutakin virkeä leskirouva pystyy tekemään, kuten lukemaan joka syksy kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat läpi ja antamaan niistä oman arvionsa. Hän toimi pitkään Suomen Punaisessa Ristissä ja tukee edelleen tyttöjen koulunkäyntiä Unicefin kautta.

Leena Lehtonen jäi toissa syksynä eläkkeelle fysioterapeutin työstä. Työkuvioissa hän oli tutustunut diakonissa Leena Leppilahteen, joka houkutteli kaimansa mukaan lähimmäispalveluun.

– Äitini oli äskettäin kuollut, eikä minulla ole lapsia. Oli siis paljon vapaata aikaa, kertoo Lehtonen, joka käy tapaamassa kahta munkkiniemeläistä vanhaa rouvaa. Hän pitää tästä harrastuksesta kovasti.

– Tapaamiset antavat paljon. Minulle avautuu tässä uusia maailmoja.

Kun tapaamme, menemme ulkoilemaan, jos sää sallii."

Sirkka-Liisa Lundmark ja Leena Lehtonen

Sirkka-Liisa Lundmark on siitä onnellisessa asemassa, että hänellä on kolme lastenlasta, jotka pitävät yhteyttä ja hoitavat erilaisia käytännön asioita. Hänellä on myös ystäviä. Leena Lehtonen on nyt osa tätä verkostoa.

– Ihmiset jollakin tavalla tarttuvat minuun. Yhteen ystävääni tutustuin puistonpenkillä istuessani, kertoo hyväntuulinen Lundmark. Hän ei halua valittaa kipujaan, vaan puhuu mieluummin positiivisista asioista.

Munkkiniemessä kaivataan lisää vapaaehtoisia

Seurakunnan diakoniatyöntekijät etsivät vapaaehtoisia ystäviä erityisesti yksinäisille ja liikuntaesteisille vanhuksille. Yksi heistä kieltäytyi haastattelusta, koska oli liian huonokuntoinen.

Munkkiniemen seurakunnassa on 14 lähimmäispalvelun vapaaehtoista, ja lisää tarvittaisiin. Diakonissa Leena Leppilahti on aina mukana ensimmäisessä tapaamisessa.

– Haluan antaa väljät raamit. Puhumme siitä, että kummankin tilanteet voivat muuttua. Työtön saakin töitä, tai vanhus joutuu sairaalaan. Joskus henkilökemiat eivät vain sovi yhteen.

Kovin muistisairaan luo vapaaehtoista ei yleensä lähetetä. Aggressiivisuus ja vaikeat psyykkiset sairaudet ovat myös este, mutta näihin esteisiin ei ole onneksi Munkkiniemessä törmätty. Diakoniatyöntekijät tekevät itsekin kotikäyntejä.

– Lähimmäispalvelussa näyttää kuitenkin syntyneen yllättävän pitkäaikaisia ystävyyssuhteita. Se on minulle työntekijänä hieno juttu ja ilo, Leppilahti sanoo.

Juttuseuraa ja ulkoilutusapua kaipaavia vanhuksia löytyy omaisten tai kaupungin kotihoidon kautta. Lisäksi tehdään etsivää vanhustyötä, mikä Munkkiniemen seurakunnassa tarkoittaa ikäryhmäsoittoja. Diakoni Heli Erkkilä koordinoi tervehdyssoittoja 91 vuotta täyttäville ja sitä vanhemmille seurakunnan jäsenille.

Puhelimitse pyritään vuosittain tavoittamaan myös yksinasuvat 86–89-vuotiaat miehet.

– Puhelin on paras tapa tavoittaa ne, jotka eivät pääse liikkumaan kotoaan. Kyselemme vointia ja toiveita, kerromme seurakunnan tapahtumista ja tulemme pyynnöstä käymään. Ihmiset ovat olleet iloisia yhteydenotosta, Erkkilä kertoo.

Seurakunnan jäsenistä 301 on täyttänyt 90 vuotta.

Kotikäyntejä, torikahveja ja kokkausryhmä

Helsingin seurakunnissa tehdään vanhustyötä monin eri tavoin. Esimerkiksi Kannelmäen seurakunta pyörittää Toivontupaa perjantaisin yhdessä kaupungin sosiaali- ja terveysviraston kanssa. Se on yksinäisille kotona asuville yli 65-vuotiaille tarkoitettu ryhmä, jossa tehdään yhdessä ruokaa, vaihdetaan kuulumisia ja saadaan vertaistukea ja voimavaroja arkeen.

Vuosaaren seurakunnassa on vietetty Toivonpäivää jo monena vuonna. Tänä vuonna kaupungin kotihoito keräsi kotona asuvien ikäihmisten toiveita, joita diakoniatyö toteuttaa. On toivottu torikahveja, elokuvissa käyntiä ja rantakävelyä. Osa toivoi pieniä kodin tavaroita, kuten kahvinkeitintä, lakanoita tai pyyhkeitä. Seurakuntalaiset ovat lahjoittaneet niitä. Toivonpäivän kesäkampanja jatkuu Vanhusten viikolle asti.

91-vuotias Elli Martinkallio osallistui ikäihmisten virkistyspäivään Ilolan seurakuntatalolla.

91-vuotias Elli Martinkallio osallistui ikäihmisten virkistyspäivään Ilolan seurakuntatalolla.

Vantaan virkistyspäivässä syödään ja jutellaan

Hieman ennen aamuyhdeksää kahvit Vantaalla on keitetty, hedelmät ja valmiiksi tehdyt voileivät on katettu pöytään. Ilolan seurakuntatalolla vietetään tänään ikäihmisten virkistyspäivää, syödään, jutellaan, hiljennytään ehtoollishartauteen, kuullaan asiaa hyvinvoinnista. Työntekijöiden lisäksi paikalla on vapaaehtoisia.

Elli Martinkallio on tullut Ilolaan taksilla Hiekkaharjusta. Se on paras kulkuneuvo, sillä Martinkallio joutuu turvaamaan rollaattoriin kävellessään. Jos näin ei olisi, hän menisi ja tulisi varmasti nykyistä paljon enemmän.

– Liikkumiseni on huonoa, selkääni on leikattu kahdesti. Mutta Luoja on antanut minulle hyvän muistin.

Hän kertoo täyttävänsä parin päivän päästä 91 vuotta.

– En olisi uskonut, että elän näin kauan!

Martinkallio on ehtinyt viettää eläkepäiviä vuosikymmeniä. Sitä ennen hän työskenteli pääkassana monikansallisessa yrityksessä ja vietti muutenkin aktiivista elämää.

– Osallistuin monenlaiseen, kävin sydän- ja ruskakerhossa. Toimin tilintarkastajana parissa taloyhtiössä.

Joskus päivät kotona ovat pitkiä, mutta elän kuitenkin tätä päivää."

Elli Martinkallio

Ikääntyminen on muuttanut sosiaalista elämää ja tehnyt arjesta hiljaisempaa. Osa ystävistä ja tuttavista on kuollut, nuoremmillakin tahtoo olla muistisairauksia. Elli Martinkallio sanoo, ettei kuitenkaan varsinaisesti kärsi yksinäisyydestä.

– Joskus päivät kotona ovat pitkiä, mutta elän kuitenkin tätä päivää. Seuraan kaikenlaisia ajankohtaisia asioita. Niin se aika kuluu.

Hän saa arjessaan apua ja seuraa.

– Ateriapalvelu käy, suihkuttaja käy ja siivooja joka toinen viikko. Tytär ja tyttärenpoika auttavat. Sisko asuu Helsingissä, hänen kanssa soitellaan joka päivä.

Monien on vaikea pyytää apua

Vantaan seurakunnissa tehdään sekä ihan tavallista työtä vanhusten parissa että etsivää vanhustyötä, jolla pyritään löytämään myös heidät, joiden on vaikea lähteä kotoaan tai jotka ovat yksinäisiä tai vaarassa jäädä yksin.

Työ on tärkeää jo senkin vuoksi, että monien vanhojen ihmisten on vaikea pyytää apua tai myöntää, kuinka yksinäistä arki on. He ovat tottuneet sinnittelemään.

– Etsivässä vanhustyössä tuetaan itsenäistä selviytymistä ja osallisuutta. Kohderyhmänä ovat esimerkiksi huonokuuloiset, leskeksi jääneet, yksinäiset ja syrjäytyneet sekä ihmiset, joilla on päihde- ja mielenterveysongelmia, Vantaan seurakuntien seniorityön diakoni Mariela Salminen kertoo.

– Vantaalla on paljon myös ikääntyneitä maahanmuuttajia, joilla on huono suomen kielen taito. He eivät välttämättä osaa ottaa asioista selvää.

Vanhat ihmiset tavoitetaan muun muassa järjestämällä vertaisryhmiä ja virkistyspäiviä. Vantaan seurakunnissa on ollut käynnissä myös postikorttikampanja, jossa vanhus itse tai kuka tahansa muu voi vinkata seurakunnalle, kuka voisi tarvita apua tai seuraa. Seurakuntien nettisivuilla on myös vastaava lomake, jonka voi täyttää ja lähettää.

Tikkurilassa otetaan yhteyttä leskeksi jääneisiin

Tikkurilan seurakunnassa on tapana torjua yksinäisyyttä myös esimerkiksi siten, että leskeksi jääneisiin otetaan yhteyttä kolmen kuukauden sisällä puolison kuolemasta.

– Ensin lähetetään kirje, että olette menettäneet omaisenne, voimmeko jotenkin tukea. Kirjeessä myös kerrotaan, että parin viikon sisällä tulee soitto seurakunnasta, diakoni Hanna Raunu kertoo.

Soittaessa kysytään vointia ja sitä, onko vanhuksella läheisiä, jotka voivat olla tukena. Sururyhmiin voi mennä puoli vuotta menetyksen jälkeen, mutta diakoni voi käydä kotikäynnillä ennen sitä.

– Pitkään olen näitä soittoja tehnyt ja aina vastaanotto on ollut, että kiva kun soitatte, Raunu sanoo.

Hanna Raunu pitää muutenkin vanhuksiin yhteyttä puhelimitse ja tekee kotikäyntejä. Niitä tekevät myös seurakuntien vapaaehtoiset.

Joskus juttukumppania ja kuuntelijaa tarvitsevat löytyvät diakoniatyöntekijöiden omien verkostojensa avulla, mutta omat lapsetkin voivat vinkata, jos tietävät, että iäkäs äiti tai isä voisi kaivata seuraa.

Kotikäynneillä voidaan jutella mistä vaan. Hanna Raunun mukaan kotikäyntien hyvä puoli on se, että siinä näkee koko elämänpiirin.

– Joskus se avaa syvällisempiä keskusteluita, kun ollaan ihmisen omassa tilassa. Vanhukset haluavat puhua ihan kaikenlaisista aiheista, elämänasioista ja uskonasioista. Vanhusten kanssa usein myös rukoillaan. Kaikessa lähdetään kuitenkin ihmisen omasta aloitteesta.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi