Ilmalämpöpumpun alla
Yllätin taas itseni ikävöimästä. Huolien tsunami vyöryi voimalla ruumiini yli ja tempaisi hallitsemattomiin pyörteisiinsä. Pahinta veden varaan joutumisessa on kompassin sekoaminen. Juuri kun luulee suuntaavansa kohti pintaa, onkin painumassa pohjaan kuin kivi. Silloin iskee pelko siitä, ettei happi ehkä riitä. On vain niin aavemaisen hiljaista ja yksinäistä.
Hädässä ihmisestä tulee hyvin itsekeskeinen. Oman ruumiin toiminnot tuntuvat olevan päivän pääasia. Syntyy kummallinen taistelu sielun ja ruumiin välillä. Mieli yrittää hillitä sydämen villiä rytmiä ja käsi hamuaa jäykistynyttä niskaa. Sisäinen taistelu vie lopulta kaiken huomion ja hävittää keskittymiskyvyn. ”Mitä sanoit, rakas?”, kysyn. Yritän kuunnella vastauksen, mutta olen jo muualla.
Yritän soveltaa uutta taktiikkaa. Entä, jos kokeilisin mielen ja ruumiin rauhanneuvotteluja? Tällä kertaa en valitsekaan puolta vaan yritän löytää molemmista riitapukareista jotain myönteistä. Sydämeni pomppoilee siksi, että intohimoinen elämänasenteeni tarvitsee villin sydämen. Niskani jäykistyy siksi, että en ole kuunnellut sen viestejä aiemmin. Mitä se tahtoisi kertoa? Ehkä pelkoni siitä, etten riitä enkä kelpaa ja että lopulta menetän kuitenkin kasvoni.
Kun tulee ilta, istun yksin pimeässä. Vain ilmalämpöpumpun tasainen hurina tunkeutuu tajuntaani. Jostain pimeydestä ilmestyy lämmin käsi olkapäälleni. Yhtä arvaamatta kuin tsunami, murtautuu mieleni muurin läpi ilo. Kosketus – miten suloinen lääke.
Jaa tämä artikkeli: