Innostaja Anna-Maija Raittila
Runoilijasta tuli kirkon uudistaja.
Silloin tällöin näkee listauksia ja gallupeja siitä, ketkä ovat tai ovat olleet kirkkomme tärkeimpiä vaikuttajia. Miesvaltaisilla listoilla piispojen ja professorien joukossa esiintyy poikkeuksetta ainakin yksi nainen: kirjailija ja suomentaja Anna-Maija Raittila.
Hiljattain esimerkiksi Helsingin piispa Irja Askola kertoi pitävänsä Raittilaa esikuvanaan. ”Hän on rohkea toimija, kansainvälinen vaikuttaja, hengellinen esipaimen, syvällinen teologi ja kirjallinen kyky. Hänen ympärillään on aina tilaa myös särkyneille”, Askola sanoi Kotimaa-lehden haastattelussa.
Jos olet veisannut virsiä, käynyt retriitissä tai hiljentynyt hengellisen kirjallisuuden parissa, olet todennäköisesti ollut kosketuksissa Anna-Maija Raittilan elämäntyöhön. Hän on ehättänyt niin moneen, että siitä riittäisi uraa ja aikaansaannoksia useammallekin.
Esimerkiksi kirjailijana, suomentajana ja toimittajana Raittila on tehnyt lähemmäs 300 julkaisua. Monet hänen suomentamistaan kirjailijoista ovat hengellisen kirjallisuuden kestosuosikkeja, kuten Jörg Zink, Henri J. M. Nouwen ja Wilfrid Stinissen. Hän on tutustuttanut suomalaisia myös sellaisiin kristillisen perinteen klassikoihin kuin Hildegard Bingeniläinen ja Franciscus Assisilainen.
Vuonna 1986 käyttöönotetussa virsikirjassa Raittilan vaikutus näkyy vahvasti. Hän oli mukana virsikirjakomiteassa vuosina 1973–84 ja teki kirjaan enemmän tekstejä kuin kukaan muu runoilija.
Virsiä ja kirjoja pysyvämmältä tuntuu se työ, jonka Raittila on tehnyt juurruttaessaan suomalaiseen luterilaisuuteen yhteisöllistä ja kirkkojen yhteisestä perinteestä ammentavaa hengellisyyttä ja elämäntapaa. Sen työn hedelmiä ovat esimerkiksi hiljaisuuden retriitit, Taizé-liikkeen tulo Suomeen ja tuomasmessu. Voisi puhua kuudennesta herätysliikkeestä, hiljaisuuden ja avaran hengellisyyden liikkeestä.
Raittilan omin sanoin: ”Mitä kirkko on? Jotain joka tapahtuu hyvin matalalla.” Raittilan matalakynnyksiseen kirkkoon on löytänyt moni etsijä ja perinteisen seurakuntatoiminnan itselleen vieraaksi kokeva.
Anna-Maija Raittilan veljentytär, toimittaja ja kirjailija Kaisa Raittila sanoo, että hänen tätinsä vakaumusta voi kuvata kolmella lauseella: ”Jumala on hyvä. Maailma voi muuttua. Muutos alkaa minusta.”
— Uskon, että Anna-Maijan voima on ollut juuri häpeämättömässä, horjumattomassa uskossa hyvään. Ihailen sitä aukinaisuutta, jolla hän on astunut uuteen ja kuitenkin onnistunut säilyttämään vanhasta sen, mikä on sen arvoista, Kaisa Raittila sanoo.
”En koe omassa elämässäni aktiivista ratkaisujen, käänteiden, kääntymisen, ponnistelun sävyä, vaan pelkkää taipumista”, Anna-Maija Raittila kirjoitti parikymmentä vuotta sitten 62-vuotiaana.
Vanhoillislestadiolaisessa suurperheessä Joensuussa kasvanut Anna-Maija Raittila syntyi vuonna 1928. Kaisa Raittila miettii, olisiko Anna-Maija Raittilan ujous kasvuvuosien perua, häpeää siitä, millainen on. Nenä kiinni kirjassa istuvaa herkkää tyttöä ei kotona aina ymmärretty. Niinpä Raittila jo lapsena löysi luonnosta, lähimetsästä, pakopaikan ja lohdutuksen lähteen.
Toinen pakopaikka oli kirjoittaminen. Esikoisteos, runokokoelma Ruiskukkaehtoo ilmestyi samana keväänä kun Raittila pääsi ylioppilaaksi. Seuraavaa teosta jouduttiin odottamaan kahdeksan vuotta, kun Raittila paneutui teologianopintoihinsa ja aloitteli uskonnonopettajan uraansa Imatralla. Siellä hän myös tutustui Taisto Niemiseen, joka oli hänen oppilaansa. Salaista seurustelua kesti viisi vuotta, kunnes pariskunta vuonna 1961 avioitui ja muutti Espooseen.
1960-luvun alussa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä tapahtui hajaannus. Maallikoiden asema vahvistui ja liikkeestä joutui eroon parituhatta ihmistä heidän joukossaan Anna-Maija Raittila ja monia muita teologeja.
Tutustuessaan 1970-luvun alussa Taizén ekumeeniseen yhteisöön Ranskassa Raittila koki kotiinpaluun. ”Sovituksen kirkkohan oli kuin oman nuoruuteni suviseurojen hulmuava teltta, täynnä laulua ja ystävyyden lounatuulta. Tämä teltta vain paljon paljon suurempi, koko maapallon laajuinen”, Raittila kirjoittaa Pyhiinvaeltajan päiväkirjassa ensimmäisestä Taizén-matkastaan.
Taizé teki Raittilaan niin suuren vaikutuksen, että hänestä tuli Suomessa liikkeen viestinviejä, joka myös toimi oppaana paikan päälle lähteville suomalaisryhmille. Yhteydet Taizéhen säilyivät vuosikymmenestä toiseen. Sinne hän aina palasi, emännöi yhteisöstä tulleita vieraita ja kävi kirjeenvaihtoa Taizé-veljien kanssa.
Taizé ei ole ainoa paikka, jonne Raittila ja hänen miehensä matkustivat. Raittilan julkaistuja päiväkirjoja silmäilevälle välittyy kuva naisesta, joka on aina liikkeellä. Raittilalla ja Niemisellä oli ystäviä eri puolilla Eurooppaa. Erityisesti he solmivat suhteita rautaesiripun taakse kristittyjen ja kulttuuriväen kanssa. Unkarista tuli heille niin rakas, että molemmat opiskelivat unkarin kielen pystyäkseen suomentamaan sen kirjallisuutta.
Kotimaassakin Raittila matkusti paljon, milloin puhujana ja luennoijana, milloin vetämässä retriittejä ja kouluttamassa niiden ohjaajia. Keväällä 1995 hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Koko talvi kulunut vailla päiväkirjamerkintöjä. Olen kaikkien matkojen, kohtaamisten, retriittien ja kurssien lomassa tehnyt kaksi kirjaa.”
Taizé-liikkeen vaalima yhteisöllinen ja vaatimaton elämäntapa innosti Raittilaa ja hänen hengenheimolaisiaan kokeilemaan yhteisöelämää Suomessa. Vuonna 1979 unelmaa toteuttamaan perustettiin Sinapinsiemen-yhdistys.
Halikkoon tyhjälle saha-alueelle syntyi Omenapuukylän yhteisö, joka kuitenkin kariutui muutaman vuoden jälkeen ristiriitoihin. Seuraava yhteisö perustettiin Kaarinan Morbackaan vuonna 1984. Siitä tuli paitsi asukkaidensa koti, myös retriittitoimintaa pyörittävä hiljaisuuden keskus.
Anna-Maija Raittilan puoliso Taisto Nieminen kuoli keväällä 2000. Saman vuoden joulukuussa Raittila sai aivoinfarktin ja kuntoutui vain osittain.
— Sanan ihmiseltä katosivat sanat. Eläminen Morbackan yhteisössä kävi lopulta mahdottomaksi, ja Anna-Maija muutti Helsinkiin keväällä 2008, Kaisa Raittila kertoo.
Nykyisin Anna-Maija Raittila asuu helsinkiläisessä vanhainkodissa.
— Seurustelun armolahjaa Anna-Maija ei enää paljon kykene käyttämään. Kuulo on mennyt lähes täysin ja sanoista löytyvät vain tutuimmat. Mutta, kuten Anna-Maija aina sanoo, mieli on sees ja kaikki on ”oikein hyvin”.
Lähteet:
Anna-Maija Raittila:
Omenapuukylän päiväkirja. Kirjayhtymä 1983.
Pyhiinvaeltajan päiväkirja. Kirjapaja 1988.
Vehnänjyvän päiväkirja 1963–1989. WSOY 2002.
Uudenkuun päiväkirja 1990–2000. WSOY 2004.
Mari Teinilä: Anna-Maija Raittila, luottamuksen
pyhiinvaeltaja. Kirjapaja 2001.
Jaa tämä artikkeli: