– Erimielisyyksiä ei tarvitse pelätä. Kirkon historia ei ole harmoninen historia, vaan se on ihmisten raadollinen historia, jonka keskellä Jumala tekee työtään, sanoo Irja Askola. Kuva: Jani Laukkanen
Irja Askola on kirkon kävelevä postilaatikko
Vihapuhe satuttaa, mutta vielä enemmän se pelottaa, sanoo piispa Irja Askola.
Kun Irja Askola aloitti Helsingin piispana viisi vuotta sitten, hän ei osannut varautua siihen, että pian hänet tunnistetaan kaduilla ja kaupoissa. Ei hän myöskään arvannut, kuinka suuri symbolinen merkitys Suomen ensimmäisellä naispiispalla olisi.
– On täytynyt tottua siihen, että kun nousen ratikkaan tai hyppään lähijunaan tullakseni Vantaalle, ihmiset tunnistavat minut ja tulevat juttelemaan. Koen olevani kirkon kävelevä postilaatikko. Pääsääntöisestihän palaute on myönteistä, mutta on se kyllä yllättänyt.
Askolaa on taputeltu olalle, hän on poseerannut pyydettäessä kännykkäkuvissa, vastannut kysymyksiin ja kuunnellut, kun ihmiset purkavat pettymystään kirkkoon. Ja esiintynyt naistenlehdissä.
– Mediajulkisuus on osa työtäni. Jos kysytään piispan pääsiäisreseptiä, niin kyllä siihen reseptin oheen kristinuskon sanoman ja Jeesuksenkin saa mahtumaan, Askola sanoo.
Paitsi ensimmäinen nainen piispana, Askola oli myös ensimmäisten papiksi vihittyjen naisten joukossa vuonna 1988. Papin tai piispan sukupuoli ei hänen mielestään vaikuta viran hoitamiseen vaan enemmänkin on kyse kirkon kokonaiskuvasta.
– Kun kirkko on miesten ja naisten kirkko, on luontevaa ja perusteltua, että pappeina on sekä miehiä että naisia ja että myös kirkon johdossa on molempia.
– Luulen, että myös virkaveljeni ovat havahtuneet hämmästyen siihen, kuinka suuri symbolinen merkitys on sillä, että myös nainen voi olla piispana. Siitä kertoi se valtava määrä myönteistä palautetta, jonka tuolloin sain. Mutta en oikein itsekään ymmärrä, mistä kaikesta siinä on kysymys.
Nykyisin seurakuntapapeista naisia on 44 prosenttia ja seurakuntien luottamushenkilöistä 54 prosenttia. Naiset siis näkyvät jo, mutta Askola kysyy, millä lailla näkyvät vaikkapa lapset tai maahanmuuttajat kirkon toiminnassa ja julkaisuissa. Ja jos kirkko todella on kaikenlaisten jäsentensä kirkko, kaikissa näkyvissä tehtävissä ei voi olla vain pappeja, Askola muistuttaa.
Erimielisyys on ok
Piispan sukupuoli on kirvoittanut myös alatyylisiä kommentteja. Asiattomia viestejä on tullut eniten silloin, kun Askola on puhunut ja toiminut seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien puolesta.
– Kielteistä palautetta tulee tasaisena virtana, joten ihan hyvin tässä jalat pysyvät maassa. Luulen, että osa ihmisistä näkee vain nämä tietyt asiat eikä kuule mitään muuta, mitä sanon. Toki se satuttaa minua, mutta ennen kaikkea minua pelottaa se, mistä kaikesta viharetoriikka kertoo.
Askola huomauttaa, että hänen kanssaan saa kyllä olla eri mieltä. Hän ei haluaisi kirkkoa, jossa vallitsee komentokulttuuri ja ihmiset on pakotettu yksimielisyyteen.
– Usein yksimielisyys yhteisössä perustuu pelkoon, pakotteisiin tai siihen, että suljetaan suuri joukko ihmisiä ulos. Kirkon voima on siinä, että voimme erilaisina ja erilaisten elämäntarinoidemme kanssa olla yhtä. Erimielisyys on ok, mutta siinä täytyy harrastaa erimielisyyden etiikkaa.
Erimielisyyden etiikasta Askola onkin puhunut paljon. Hän tiivistää sen näin: kunnioitan vakaumustasi tai mielipidettäsi, vaikka se on erilainen kuin minun, mutta sopikaamme, että emme julkisesti herjaa toisiamme erilaisuutemme takia.
Vihapuhe kertoo turvattomuudesta
Tänä kesänä otsikoissa ovat olleet pakolaiset, maahanmuutto, rasismi ja monikulttuurisuus. Samaan aikaan viharetoriikka on Askolan mukaan lisääntynyt. Se on näkynyt niin maahanmuuttokeskustelussa kuin hänen omassa postissaankin. Askolalle se kertoo turvattomuudesta ja tarpeesta tulla kuulluksi ja nähdyksi.
– Viha ja torjunta nousevat osittain siitä, ettei itse ole tullut kuulluksi. Jos ihmisen ihan todellista toimeentulon huolta, yksinjäämisen tuskaa ja arjen taakkoja ei kuulla ja nähdä, on ihan luonnollista, ettei hän jaksa ajatella Välimeren pakolaisten ongelmia.
Askola antaisikin suomalaisille kotiläksyn: rakentakaa myötätunnon kulttuuria lähiöissä, kodeissa ja naapurustossanne – ihan kantasuomalaistenkin välille. Kun ihminen kokee olevansa tervetullut ja saavansa apua, hän jaksaa ehkä kuulla myös muiden hätää.
Kirkon kanta maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen on Askolan mukaan yksiselitteinen.
"Tunnekuorma on melkoinen. Välillä ihmettelen itsekin miten jaksan."
– Me olemme globaali yhteisö. Jeesus ei ollut suomalainen eikä Lutherkaan ollut suomalainen. Kristityn identiteettiin kuuluu myötätunto, heikoimmassa asemassa olevien puolustaminen ja tahto oikeudenmukaisuuteen. Minusta siitä ei voi tinkiä.
Askola sanoo, että maahanmuuttokeskustelussa mitataan yhteiskunnan kypsyyttä. Naiivista "kaikki käy" - tai torjuvasta "ei ketään tänne" -kannasta pitäisi päästä syvempään keskusteluun. Karmeinta Askolan mielestä on se, jos oman maan ja muun maailman köyhät asetetaan vastakkain taistelemaan vähistä resursseista.
– On tärkeää, miten kirkko ja ihan yksittäiset kristityt asemoivat itsensä: mennäänkö pelon ja ankeuden puolelle vai toivon ja tekemisen puolelle. Mielestäni kirkon tehtävä on nyt selkeästi vastustaa ratkaisuja, joissa tehdään tilaa syrjäytymiselle.
– Toivon, että näinä aikoina kirkon työntekijät voimakkaammin haastaisivat poliittisia päättäjiä kohtaamaan ihmisten todellisuuden ja toisaalta poliittiset päättäjät huomaisivat, millainen arjen tietomäärä seurakunnan työntekijöillä on.
Komiteoiden aika on ohi
Askolan johtamassa Helsingin hiippakunnassa on jo seurakuntia, joissa luterilaiseen kirkkoon kuuluu alle puolet alueen asukkaista. Se on Askolan mukaan pakottanut ja myös innostanut uudenlaiseen ajatteluun.
– Meidän hiippakunnassamme on todettu se, että kirkkoon kuuluminen ei ole enää itsestäänselvyys eikä sosiaalinen pakko. Sekä Helsingissä että Vantaalla on otettu todesta se, että kirkon on siirryttävä kansalaisyhteiskunnan aikaan ja kiinnostuttava enemmän jäsenistään kuin organisaatiostaan.
Askolan mielestä organisaatio- ja instituutiokirkon ja kaikenlaisten komiteoiden aika on ohi. Samoin etäännyttävän kielenkäytön, jota Askola kutsuu rakenneretoriikaksi. Kankea kieli ja toimintatapa ovat kaukana Raamatun kielestä ja Jeesuksen toimintakulttuurista, jotka Askolan mukaan ovat edelleenkin tuoreita.
Hänelle yksi kirkon kohtalonkysymyksiä on, kuinka se pystyy viestimään ymmärrettävästi armollisesta Jumalasta. Se ei ole vain kirkon työntekijöiden tehtävä.
– Minusta me tarvitsemme nyt kristinuskon arkiosaajia, joiden usko näkyy kulutustottumuksissa, keittiönkaapissa, pankkitilillä, kalenterissa ja asenteissa. Jokainen kirkon jäsen on Jumalan käyntikortti. Kysyn usein itseltänikin, tuoksuuko minussa armo vai tuomio, hyväksyntä vai torjunta.
Ikävä kokkaamista
Kivaa, kiireistä ja kiinnostavaa. Sellaista on Askolan mukaan piispan työ. Hän kokee olevansa näköalapaikalla tavatessaan päättäjiä ja hoitaessaan kirkon yhteiskuntasuhteita. Usein luottamuksellisia keskusteluja käydään piispan virka-asunnossa, jota hän kutsuu hiippakunnan olohuoneeksi.
Hiippakunnan olohuonetta emännöidään toisella tavalla kuin siviilikotia kaksiossa. Virka-asunnossa piispa ei häärää keittiössä – niin paljon kuin hän ruuanlaitosta pitääkin.
– Kokkaamista välillä kaipaan. Piispana olen joutunut luopumaan oman kalenterini hallinnasta. Siitä seuraa se, että ystäville jää paljon vähemmän aikaa kuin toivoisin.
Piispana Askola on mielestään kutsumuksensa ytimessä. Piispuutta ei voi pitää vain työnä, sillä piispa on piispa 24/7.
– Mutta olen myös Irja 24/7, enkä koe, että ne olisivat ristiriidassa. Ei tätä jaksaisi, jos ei olisi oma itsensä.
Joskus Askolaan ottaa yhteyttä ihmisiä, joilla on takanaan raskaita kokemuksia. Hänelle kerrotaan tuomitsevasta kirkosta ja helvetinpelosta. Se on piispalle kipeämpää sulateltavaa kuin vihaposti.
– Tunnekuorma on melkoinen. Välillä ihmettelen itsekin miten jaksan, Askola myöntää.
– Missään elämäni vaiheessa en ole kokenut näin voimakkaasti rukouksen merkitystä. Joskus, kun aamulla väsyttää ja mietin, miten tästäkin päivästä selviän, ja tulee sellainen kalenterikauhu, muistan, että monet ihmiset rukoilevat puolestani. Ihmisten esirukoukset ovat minulle etävitamiinia.
Seuraa Irja Askolan arkea Valomerkin Instagramissa #Irjanarki:
Piispa tarkastaa ja on tarkastettavana
Helsingin piispa Irja Askola pitää 17.–20.9. piispantarkastuksen Vantaankosken seurakunnassa. Se on hänen virkakautensa ensimmäinen piispantarkastus Vantaalla.
– Vantaan seurakunnissa on hyvä meininki. Siellä on paljon arkijärkeä: ei pelätä muutosta, katsotaan tosiasioita silmiin ja uskalletaan tehdä uutta, Askola kiittelee.
– Myös yhteistyö Vantaan kaupungin kanssa toimii. Seurakunta ei ole erillinen saareke vaan osa vantaalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia.
Piispantarkastukset ovat Askolan mielestä hyviä todellisuuspeilejä. Silloin on mahdollisuus yhteiseen arviointiin seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa. Piispa vierailee myös alueen työpaikoilla ja kouluissa. Vantaankoskella hän tutustuu esimerkiksi Vaisalaan ja Martinlaakson lukioon.
– Olen kokenut, että piispantarkastuksissa tarkastetaan myös piispaa. Halutaan selvittää, mitä mieltä olen ja olenko semmoinen, kuin lehdissä kerrotaan, Askola naurahtaa.
Seurakuntalaiset voivat tarkastaa piispan torikahveilla Paalutorilla perjantaina 18.9. kello 15.30–16.30. Hän on mukana myös kansainvälisten perheiden illassa Myyrmäen kirkossa torstaina 17.9. kello 18–20.30. Piispantarkastus päättyy piispanmessuun sunnuntaina 20.9. kello 10 Myyrmäen kirkossa.
Jaa tämä artikkeli: