Läsnä, mutta poissa. Minkälaisia arvosanoja kuvan taapero mahtaisi merkitä vanhemman käytöspassiin?
Isä lapsen syynissä - ja hyvä niin
Kymmenvuotias poikani nipisti sormissaan koulusta saamaansa pientä vihkoa, jonka kannessa luki Vanhemman käytöspassi. Sisällä oli kuulemma painavaa asiaa. Hän kertoi tarkkailevansa minua.
Painava oli kevyesti sanottu. Läpyskä sisälsi 34 eri kohtaa, joissa oppilas saattoi arvioida vanhemman onnistumista. Minulta joko sujuu hyvin se, että muun muassa myönnän virheeni, tiedostan olevani lapselle esimerkki ja tiedostan vastuuni perheen terveellisestä ravinnosta – tai sitten kaipaan kaikissa näissä harjoitusta. Huonoimmillaan joudutaan toteamaan, että asia tuottaa vaikeuksia. Rasti ruutuun.
Lapsella on täysi oikeus mitata minua passi kourassa. Velvollisuus suorastaan. Tunsin kokeneeni ansiotonta armoa, kun kahden päivän intensiivitarkkailuun otetusta kohdasta ”käyttäydyn rauhallisesti ja kärsivällisesti” minut arvioitiin a-luokan osaajaksi, vaikka olin aivan varmasti ollut ärisevä oma itseni. Kiitos lapseni, että mittaat minua eri tavoin kuin itse mittaan itseäni.
Minulle ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia ajatus, että olen isä. Itse asiassa en muista koskaan ajatelleeni, että en jonakin päivänä olisi. Enkä yhtenäkään päivänä isäksi tulemiseni jälkeen ole todennut mitään muuta kuin sen, että tässä roolissa mennään vaikeudesta toiseen. Kaikissa kohdin.
Kun marraskuun toisena sunnuntaina vuoteessa makoillessa toisessa kädessäni on uusi kerrasto, toisessa nopeasti askarreltu kortti ja sylissä tarjotin, jolla kuppi mustaa kahvia ja voisarvi, kaikki isänä olemiseen kuuluva on samaan aikaan kohdallaan ja tyystin kierteiltään pullahtanutta. Olen ansaitsemattoman ja kohtuuttoman keskellä. Onnellinen ja onnettoman riittämätön. Armottoman vastuun ja armahtavan halauksen välissä. Missä siis olen?
Lisäksi olen jonkinlainen heijastuma isähahmosta, jonka on ilmeisesti oikeasti tavannut ainoastaan joukko markkinakekkuloita. Isänpäivä on saanut alkunsa Yhdysvalloista. Pohjoismaihin sen lobbasivat ruotsalaiset kauppiaat vuonna 1949. Hyvin lobbasivatkin. Me isät kaikesta päätellen tarvitsemme syksyn uutuuskirjoja ja villakaulaliinoja niin kipeästi, että ne saadessamme nostamme siniristilipun salkoon. Käsi lippaan sille, joka kaiken tämän kanssa on sujut.
Mietin käytöspassia. Olen melko varma, että isänä oloni sujuu – jos nyt ei hyvin mutta parhaiten –kun totean, että se tuottaa vaikeuksia ja siihen tarvitsee harjoitusta. Mutta ymmärtääkö ja hyväksyykö poikani tämän? Voi olla, että paremmin vasta sitten, kun saa itse joskus saman passin käteensä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Isän kaipuu näkyy itsearvostuksen puutteena
Ajankohtaista Hyvä elämäSosiaalipsykologi Saara Kinnunen on tavannut monia, joihin ankara, etäinen tai puuttuva isä vaikuttaa vielä aikuisenakin.