Isän tehtävä
Ennen aamuviittä ajoin vanhimman tyttäreni lentoasemalle. Se on isän tehtävä. Nuori nainen oli rinkka selässä lähdössä taas kerran maailmalle, tällä kertaa Venezuelaan.
Lentoaseman lähdön tunnelma nyki mukaansa, mutta synnytti myös haikeutta. Mietin omia lähtöjäni maailmalle nuorena, sitä jännityksen ja ilon poreilevaa sekoitusta. Toisaalta kohtasin vahvan aavistuksen siitä huolesta, jonka omat vanhempani tunsivat minun seikkaillessani nuorena rinkka selässä pitkin Eurooppaa ja Afrikkaa.
Kun lapset olivat pieniä huolehdittiin korvatulehduskierteistä, surtiin jos lapsi joutuu syrjityksi uudessa päiväkodissa tai mietittiin, löytääkö hän oikeat harrastukset. Ja lasten murrosikähän se vasta yhtä jatkuvaa sydän syrjällään olemista oli ja on.
Lasten tekeminen on elämän suurimpia riemuja ja lasten syntymä muuttaa omaa asemaa elämässä ehkä rajummin kuin mikään muu asia. Äkkiä sylissä on joku, jota rakastaa järjettömän pohjattomasti, ja jotenkin aavistaa, että tämä tehtävä kattaa loppuelämän. Kyllä, lapset kasvavat: itkevät, suukottavat, testaavat hermoja ja lopulta muuttavat pois. Isän tehtävä on auttaa muuttokuorman kantamisessa, vaikka hiekkaa eksyykin silmiin.
Kahlil Gibran kirjoitti vanhemman roolista: ”Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet. Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla.” Sekin on isän tehtävä.
Mutta kun Gibran sanoo, että ”sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi”, hän on sekä oikeassa että väärässä. Eivät lapset kuulu meille omaisuutena, mutta rinkkaselkäinen nainen aamuisessa syleilyssä on samalla se pieni nyytti joka sanoi ”njäää” vain hetki sitten Kätilöopistolla. Lentokenttätaksin tehtävät voivat joskus loppua minulta, isyys ei koskaan.
Elämä on käsittämättömän haurasta. Tyttären luokkatoveri ei palannut koskaan omalta reppumatkaltaan Intiasta. Toisaalta ystävän lapsi kuoli koti-Suomessa pyörän etuhaarukan pettäessä kesken työmatkan.
Elämän hauraus korostaa sen arvoa, hetken tärkeyttä. Meillä on kullakin vain tämä päivä, ei muuta. Siksi tiedän, että elämää ei voi hysteerisesti säilöä, eikä elää suojakuplassa. Huolen ja ilon läikkyessä sydämessä halasin lapseni taas matkaan, hiljaa sydämessäni rukoillen. Sekin on isän tehtävä.
Jaa tämä artikkeli: