Bibliodraamatyöskentelyn lähtökohtana on raamatunteksti.
Iso kirja tutuksi
Syvempää tuntemusta rooleista
Bibliodraamassa sanalla "draama" viitataan toiminnallisiin menetelmiin ja yhdessä tekemiseen, ei näyttelemiseen.
— Osallistujilla ei tarvitse olla mitään etukäteistietoja tai -taitoja. Ei haittaa, vaikka ei olisi koskaan aikaisemmin lukenut Raamattua, bibliodraamaohjaajaksi keväällä valmistuva Helena Fyhr kertoo.
Bibliodraamatyöskentelyn lähtökohtana on raamatunteksti. Se voi olla kokonainen kertomus tai vaikkapa vain yksi psalmin jae. Valittu teksti voi olla esimerkiksi kertomus Sakkeuksesta.
— Kun teksti on luettu yhdessä, osallistujat kävelevät tilassa. Ohjaaja sanoo osallistujalle, että sinä olet Sakkeus. Missä olet nyt? Mitä näet? Fyhr kuvaa esimerkkiharjoitusta.
On tärkeää, että osallistujat irrottautuvat roolista harjoituksen jälkeen. Harjoituksen aikana heränneitä tuntemuksia käydään lopuksi yhdessä läpi. Ryhmää sitoo vaitiolovelvollisuus.
— Ryhmädynamiikan takia on tärkeää, että ryhmään ei tule uusia jäseniä kesken työskentelyn. Olisi hyvä, ettei kukaan myöskään jäisi ryhmästä kesken pois.
Bibliodraamatyöskentely saattaa nostaa esiin omia selvittämättömiä tunteita tai tilanteita.
— Työskentelyn aikana esiin nousseista tunteista voi halutessaan puhua myös ohjaajan kanssa kahden, Fyhr sanoo.
"Ohjaaja sanoo osallistujalle, että sinä
olet Sakkeus. Missä olet nyt? Mitä näet?"
Bibliodraamasta alettiin puhua Saksassa 1970-luvulla. Suomessa ensimmäiset kurssit järjestettiin 1980-luvun alkupuolella. Fyhrin mukaan bibliodraama sopii niin pikkulapsille kuin rippikouluikäisille tai aikuisille. Työskentely voi kestää varttitunnista aina kokonaiseen leiriviikkoon.
— Bibliodraaman keinoin voi myös pitää vaikka hartauden tai saarnan, Fyhr kertoo.
Bibliodraamassa voidaan käyttää apuna kankaita, kuvakortteja tai vaikkapa kirpputorilta ostettuja pikkuisia leluhahmoja.
— Osallistujaa voidaan pyytää valitsemaan itselleen sellainen hahmo, joka kuvaa esimerkiksi hänen tunteitaan parhaiten juuri sillä hetkellä.
Parhaimmillaan bibliodraamaryhmässä työskentelyn tuloksena syntyy uusia, syvempiä näkökulmia raamatunteksteihin.
— Joku raamatunkohta voi aueta tavalla, jota ei koskaan aiemmin ole tullut ajatelleeksi.
Suuri ja ihmeellinen leikki
Kullanvärisessä laatikossa on vihreä huopa. Se asetetaan lattialle laitumeksi. Ruskeista huopakaistaleista rakentuu aitaus lampaille. Sininen huopapala on lampi.
Tarvitaan vielä lampaita, muutama vaaran paikka ja paimen, joka johdattaa lauman lammelle juomaan. Näistä aineksista syntyy puitteet kertomukselle hyvästä paimenesta.
— Tutustuin Godly Play -menetelmään 2000-luvun alussa. Ajattelin heti, että tämä on hyvä juttu, Korson seurakunnan lastenohjaaja Eeva Suonpää kertoo.
Montessoripedagogiikkaan perustuvan Godly Playn on kehittänyt amerikkalainen Jerome Berryman. Menetelmän olennainen osa on ihmettely. Se saa ajattelun liikkeelle.
— Elän kertomusta yhdessä lasten kanssa. Puhumalla rauhallisesti uppoudun itsekin kertomukseen. Kertomuksen lopuksi, tai ennen kertomusta, on kysymysten vuoro. Saatan kysyä lapselta, missä kohtaa kertomusta hän kokee olevansa? Hyvä paimen kertomusta kertoessani kysyn, onko lapsi itse ollut joskus vaaran paikassa? On sykähdyttävää kuulla lasten kokemuksia.
Godly Playn ohjekirjoissa on tarkat ohjeet käytettävistä materiaaleista. Suonpää kertoo ottaneensa kertomukseen mukaan itse leikkaamaansa huopaa, kartonkia ja mitä kaapista on löytynyt.
— Käytän menetelmää harkitusti soveltaen, hän sanoo.
Suonpää on käyttänyt menetelmää työssään 3–6-vuotiaiden lasten parissa, mutta se sopii yhtä lailla myös aikuisille. Hänen mieleensä on jäänyt kuulijana olo kertomuksessa, jossa Aabraham ja Saara lähtevät etsimään luvattua maata. Kertomuksen materiaalit olivat yksinkertaisia: hiekkapussi, hahmot, pari palikkaa sekä Eufrat- ja Tigris-jokia kuvaavat siniset langanpätkät.
— Vaikka tarina oli ennestään tuttu ja materiaalit yksinkertaisia, kertomus tuotti uuden oivalluksen. Kertomuksesta jäi vahvasti mieleen Jumalan huolenpito ja sukupolvien jatkumo. Se, miten tämä elämä vain menee eteenpäin.
Kuvahiljaisuus puhuu
Hakunilan seurakunnan pyhäkoulusihteeri Aila Suomalainen sanoo, että meidän kirkkomme on vahvasti sanan kirkko. Kuva puhuu kuitenkin paljon.
Suomalainen on järjestänyt kuvameditaatiohetkiä ennen kaikkea lapsille, mutta myös aikuisille. Hän oli mukana tekemässä Lasten Keskuksen vuonna 2004 julkaisemaa kansiota Hiljaisuuden kuvat, johon on koottu taidekuvia ja tekstimateriaalia kuvameditaatiohetkiä varten.
— Kuvameditaatiossa kuvan tarkoituksena ei ole herättää keskustelua, vaan sisäisiä kuvia ja ajatuksia. Itse käytän työskentelystäni usein nimeä kuvahiljaisus. Kuvameditaatio on niin juhlallinen ja hieman vaativakin sana, Suomalainen kertoo.
Hän on asettanut alttarille sinisen kankaan päälle kuvan Vincent van Goghin maalauksesta Tähtiyö. Kuvaa reunustaa tähtien valosarja. Taustalla soi rauhallinen instrumentaalimusiikki. Kuvaan liittyvä viriketeksti voi olla pieni kertomus, raamatunteksti tai vaikka runo.
Kaiken keskipisteenä on kuva, joka käy vuoropuhelua katsojan kanssa. Se puhuttelee jokaista omalla tavallaan. Toiselle Tähtiyö voi olla pelottava ja ahdistava, toiselle lämmin ja turvallinen.
Jos meditaatiohetki olisi aikuisille suunnattu, Suomalainen saattaisi kehottaa heitä ottamaan kuvasta sen, mitä he juuri nyt kokevat tarvitsevansa ja minkä kokevat hoitavan itseä. Esittäessään kerran Tähtiyötä lapsiyleisölle Suomalainen antoi lasten maalata meditaatiohetken jälkeen tähtiä keltaisella sormivärillä mustalle kankaalle. Lopuksi lapset makasivat maalamansa tähtitaivaan alla lattialla.
"Hiljaisuudessa oleminen saattaa olla lapsille aivan
uusi juttu."
— Kysyin lapsilta, että mitä sinun tähtesi kertoo sinulle.
— Suurin osa aikuisista lähtee helposti mukaan kuvahiljaisuuteen. Toisaalta, kun lapset saa lähtemään mukaan, he lähtevät mukaan täysillä. Hiljaisuudessa oleminen saattaa olla lapsille aivan uusi juttu. Sitä pitää opetella vähitellen, Suomalainen sanoo.
— Hiljaisuus ei ole tänä päivänä itsestään selvää. Mutta hiljaisuudessa tapahtuu paljon, jos antaa tapahtua.
Jaa tämä artikkeli: