Jaetut eväät
Voiko mikään tässä maailmassa olla ruuhkaisempi paikka kuin hiihtolomalaisia täynnä oleva juna. Ja se meteli! Niin paljon kuin rakastankin lasten kiljahtelevaa riemua, Seinäjoen kohdalla alkaa heikottaa.
Pahin virhe, minkä reissuun lähdössä tein, oli eväskassin unohtaminen jääkaappiin. Sinne jäivät vuohenjuusto- ja tonnikalaleivät odottelemaan viimeistä eräpäivää. Sapetti tuijottaa käytävän toisella puolella istuvaa, hyvällä ruokahalulla ahmivaa perhettä, jonka kinkku-muna-anjovisleivät tuoksuivat niin, että meinasin perheen vessareissun aikana pihistää kylmälaukusta muutaman.
Lapualla alkoi oma pesueeni kuohua nälästä. Kuusivuotias vaati: ”Iskä, milloin me mennään ravintolavaunuun?” Tajusin, että edessäni oli kallis keikka, vai oletko kuullut jonkun syöneen halvalla junassa? Sanoin pojalle, että odottaa vielä hetken.
Kun käytävän toisella puolella istuvat palasivat vessareissultaan, perheen äiti kääntyi yllättäen puoleeni ja sanoi: ”Hei anteeksi, olisiko teidän porukalla nälkä.” Hölmistyin niin, etten saanut aluksi sanaa suustani. Lopulta kakistin: ”No, onhan meillä. Öö, omat eväät jäivät jääkaappiin, ja nyt pitäisi kai mennä ravintolavaunuun.” ”Älkää menkö, meillä on ylimääräisiä eväitä. Syökää niin paljon kuin jaksatte.”
Ja niinhän me söimme. Aivan kaikki eväät.
Kun Jumalan poika ruokki aikanaan 5000 miestä, pidettiin sitä kovana ihmeenä. Minun mielestäni suurempi ihme on se, että niin tänään kuin silloinkin on vielä ihmisiä, jotka ovat valmiita jakamaan omastaan.
Jaa tämä artikkeli: