Kello on kymmentä vaille kuusi perjantai-iltana joulukuussa 1998. Ruoka on syöty, ja Mirja Käyhkö on juuri saanut astiat tiskattua, kun hänelle tulee yhtäkkiä valtava ahdistuksen tunne rintaan.

Mikähän minulla on, kun tuntuu, etten saa henkeä vedettyä? hän kysyy mieheltään.

Hetken päästä soi puhelin. Puhelimessa on Mirjan Minna-tyttären avopuoliso, joka kertoo, että Minnaa on puukotettu.

— Ensimmäiseksi minä vain huusin, Mirja sanoo.

Pian Mirja lähti taksilla kotoa kohti Mikkeliä, missä Minna oli tehohoidossa. Mirja oli perillä sairaalassa puoli kymmenen aikaan illalla.

— Minna kuoli käsivarsilleni viittä vailla kaksitoista.

Psykiatrisena sairaanhoitajana Mikkelissä Moision sairaalassa työskennellyt 30-vuotias Minna menehtyi potilaan puukottamana.

Minna saatettiin yöllä matkaan

Vielä samana yönä Mirja, Minnan avopuoliso, velipuolet ja toisen velipuolen 11-vuotias tytär kokoontuivat sairaalapastorin kanssa Minnan ruumiin luo.

— Nautimme ehtoollisen ja lauloimme Minnalle virren 600. Siinä sanotaan muun muassa: ”Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.”

— Se on minun lempivirteni, Mirja toteaa.

Kuolemaansa edeltävänä iltana Minna oli ollut kummityttönsä syntymäpäivillä. Myöhemmin kummitytön äiti lähetti Mirjalle juhlissa otetun kuvan. Se on viimeinen valokuva Minnasta.

Mirja kuvailee Minnaa herttaiseksi ja yritteliääksi ihmiseksi. Minna ja hänen avopuolisonsa olivat äskettäin muuttaneet sairaalan asuntolaan.

— Minna oli laittanut heidän kotinsa niin kauniiksi. Minun ja mieheni oli tarkoitus viettää joulua heidän luonaan.

Kukkien lakastuttua

Minnan kuoleman jälkeen Mirjan ja hänen miehensä kotiin tuli lukuisia vieraita esittämään surunvalittelunsa. Vieraiden paljous väsytti surevaa Mirjaa. Hänen mielestään oli ihanaa, että ihmiset tulivat käymään, mutta välillä tuntui, että Mirja lohdutti vieraita enemmän kuin he häntä.

Mirjan mielestä surevan lohduttamiseen ei tarvita sanoja.

— On tärkeää vain olla lähellä, vaikka halata. Se riittää. Aina voi toki kysyä surevalta, että voiko jotenkin auttaa siinä tilanteessa.

Vuodenvaihteen jälkeen, kun hautajaiset olivat ohi ja surunvalittelukukat alkoivat lakastua, Mirjan mies kehotti Mirjaa lähtemään vaikka matkalle, jotta Mirja saisi hetkeksi jotain muuta ajateltavaa. Mirja varasi itselleen risteilyn Ruotsiin.

— Se teki hyvää. Matkalla en törmännyt keneenkään tuttuun. Kukaan laivalla ei tiennyt surustani.

Töihin palaaminen oli terveyskeskuksessa perushoitajana työskentelevälle Mirjalle helpotus. Vaikka häntä mietitytti monesti, miksi Luoja oli ottanut Minnan, mutta ei huolinut kroonikko-osaston vanhuksia, jotka itse toivoivat pääsevänsä pois.

— Joku meistä lähtee aikaisemmin, joku myöhemmin. Siitä me emme päätä. Se päätetään muualla, ja siihen meidän on tyytyminen, Mirja sanoo nyt.

Kirjeitä menetetylle tyttärelle

Toinen vuosi Minnan kuoleman jälkeen tuntui Mirjasta vielä vaikeammalta kuin ensimmäinen. Mikään ei kiinnostanut. Olo oli turtunut. Minnan kuolemasta oli kulunut lähes kaksi vuotta, kun Mirja sattui näkemään aamun televisio-ohjelmassa kerrottavan vasta perustetusta Henkirikoksen uhrien läheiset -yhdistyksestä.

— Jäin kuuntelemaan ja mietin, olisiko se minua varten, Mirja kertoo.

— Otin yhteyttä yhdistyksen puheenjohtajaan, ja siitä alkoi selviytymiseni.

Yhdistyksen puheenjohtaja ohjasi Mirjan Suomen Mielenterveysseuran kurssille, jolla oli myös neljä muuta läheisensä henkirikoksen uhrina menettänyttä ihmistä.

— Puhuminen ja asioiden jakaminen muiden saman kokeneiden kanssa oli äärettömän tervehdyttävää. Huomasin, että en ole maailmassa yksin tämän asian kanssa. Vertaistuki on tällaisiin menetyksiin aivan ehdoton lääke, Mirja sanoo.

Henkirikoksen uhrien läheiset -yhdistys järjestää kahdesti vuodessa jäsenilleen tapaamisia, joista tuli Mirjalle odotettuja tapahtumia. Muiden saman kokeneiden joukosta on löytynyt ystäviä, joiden kanssa Mirja on käynyt matkoilla ja joiden kanssa voi soitella hyvinä ja huonoina päivinä.

Mirjalla ja Minnalla oli tapana soitella toisilleen usein.

— Minnan kuoleman jälkeen minulle tuli usein tunne, että nyt pitää soittaa hänelle. Meni kauan ennen kuin totuin siihen, ettei Minnalle enää voi eikä tarvitse soittaa, Mirja sanoo.

Minnan menettämisen jälkeen äiti on kirjoittanut tyttärelleen. Enää Mirja ei kirjoita hänelle niin usein kuin ennen, mutta yhä Minna saa äidiltään kirjeen tai kortin syntymäpäivänä, nimipäivänä ja jouluna. Toisinaan Mirja kirjoittaa tyttäreleen myös tämän kuolinpäivänä.

— Eihän niitä kirjeitä ja kortteja voi minnekään lähettää. Olen laittanut ne kaappiin, missä säilytän muistoja Minnasta.

Kaapissa on muun muassa Minnan ylioppilaslakki ja hänelle tärkeitä kirjoja kuten Richard Bachin Lokki Joonatan. Kaapissa on tallessa myös Minnan leipomia piparkakkuja, hänen lempielokuviaan ja Minnalta viimeiseksi äitienpäivälahjaksi saatu paituli, jossa on Karvisen kuva.

Elämä jakautui kahtia

— Minnan menettämisen myötä elämäni jakautui kahteen osaan. On aika ennen Minnan kuolemaa ja aika sen jälkeen, Mirja sanoo.

Minnan kuolemasta on pian kulunut kolmetoista vuotta.

— Sanotaan, että aika tekee tehtävänsä. Se on ihan totta.

Kaikesta kauheudesta huolimatta Minnan menettäminen on tuonut Mirjan elämään myös myönteisiä asioita.

— Elämääni on tullut paljon sellaista hyvää, mitä en olisi entisessä elämässä saanut kokea. Kaikesta tekemisestäni on tullut syvällisempää. Uskon, että Minna olisi siitä hyvillään.

Surun keskellä Mirjalla oli kaksi suuntavaihtoehtoa, ylös tai alas.

— Tunsin tyttäreni tarkkaan. Hän ei olisi halunnut minun jäävän lamaantuneena paikoilleen, Mirja sanoo.

Melko pian Minnan kuoleman jälkeen Mirja matkusti Helsingissä raitiovaunussa, missä hän kuuli nuoren naisen harmittelevan ystävättärelleen puseronsa väriä.

— Kaiken kokemani jälkeen minua ei enää haittaa väärän värinen pusero tai näppylä leuassa, Mirja toteaa.

Mirjaa on lohduttanut paljon se, että hänellä oli Minnan kanssa lämpimät ja läheiset välit. Myös rukoileminen on lohduttanut.

— Rukous on äärettömän tärkeä ja ihana asia. Sitä voi tehdä missä ja milloin vain, mutta pitää muistaa myös kiittää, hän sanoo.

Mirja siunataan aikanaan samaan hautaan kuin Minna.

— On lohdullinen ajatus, että jokaisena päivänä olen päivän lähempänä häntä. Enkä tällä tarkoita sitä, että toivoisin omaa kuolemaani. En missään nimessä.

Minna elää äidin sydämessä

Mirja ja hänen puolisonsa erosivat vuonna 2003. Nyt 66-vuotias Mirja on eläkeläinen ja isomummo.

— Olen elämänvaiheessa, jossa voin elää itselleni. Lapsenlapset ja lapsenlapsenlapsi ovat minulle äärettömän tärkeitä, Mirja kertoo.

Hän on mukana Henkirikoksen uhrien läheiset -yhdistyksen hallituksessa. Minna elää äidin sydämessä ja kulkee mukana kauniina muistoina.

— Minulla on jalat maassa ja sydän taivaassa, Mirja sanoo.

Hirvittävän surun tilalle on tullut uudenlainen levollisuus.

— Minulla on vahva tunne siitä, että asiat eivät voisi olla muulla tavalla. Näin kuului käydä. Minna elää minun sydämessäni aina. Ei hän sieltä mihinkään lähde, ei mihinkään.

Huoma eli Henkirikoksen uhrien läheiset -yhdistys tarjoaa vertaistukea niille, jotka ovat menettäneet läheisensä henkirikoksen uhrina. Huomassa uhrin läheisiksi luetaan paitsi omaiset, perheenjäsenet ja sukulaiset myös kaikki uhrin läheisiksi itsensä kokevat.

— Henkirikos on vedenjakaja läheisten elämässä. Suru ei koskaan lopu, mutta se muuttuu. Huoman tarkoitus on tukea läheisten selviytymistä, eheytymistä ja auttaa heitä jaksamaan, Huoman hallituksen puheenjohtaja Irja Tiensuu sanoo.

Yksi tärkeä tukimuoto ovat yhdistyksen järjestämät vertaistukiryhmät.

— Usein ryhmän vetäjänä toimii teologi ja vertaisohjaajana henkilö, joka on itse menettänyt läheisen henkirikoksen uhrina, Tiensuu kertoo.

Hänen mukaan henkirikosuhrin läheisille on nykyään tarjolla kriisistä selviytymiseen entistä enemmän ammattiapua.

Huoma järjestää jäsenilleen kahdesti vuodessa kuntoutusviikonloppuja. Yhdistyksellä on myös vertaistukipuhelin, jonne läheiset voivat soittaa ja yhdistyksen jäsenten oma keskustelusivu internetissä.

Vuonna 2010 tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin henkirikosuhrien perheenjäsenten selviytymistä. Viranomaispalvelu- ja auttajatahoista vastaajat olivat kaikkein tyytyväisimpiä kirkkoon (81 prosenttia).

Seuraavaksi tyytyväisimpiä oltiin poliisiin (75 prosenttia), lakiasiain- tai oikeusaputoimistoon (75 prosenttia) ja syyttäjään (72 prosenttia).

Terveydenhuoltoon tyytyväisiä oli 58 prosenttia, Kelaan 57 prosenttia ja sosiaalitoimeen 49 prosenttia kyselyyn vastanneista henkirikosuhrien omaisista.

www.huoma.fi