Eila Väisänen (oik.)on juuri saanut elämänsä ensimmäisen rollaattorin. Ystävä Leena Saari kutsuu sitä avoautoksi.
Jalat palasina
Eila Väisänen pärjää sisun, särkylääkkeiden ja ystävänsä avulla.
8.8.1985 kello 8.25 Eila Väisänen seisoi kirjoituspöydällä ja pesi makuuhuoneen ikkunaa, kun irtonainen pöytälevy keikkasi hänet ulos. Pudotus toisesta kerroksesta ei ollut kovin korkea, mutta ikkunan alla oli betoninen vesikouru, johon hän putosi jalat edellä. Molemmat jalkaterät murskautuivat.
Ikkunanpesulla oli ollut kiire, koska koti piti saada kuntoon pojanpojan ristiäisiä varten. Valmistelut jäivät kesken, kun isoäiti joutui leikkauspöydälle.
– Sairaalassa tuotiin yöpöydälle kynttilä ja kukkavaasi ja hoitaja kampasi hiukseni. Mietin, onko joku kuollut, Väisänen kertoo.
Asia selvisi, kun huoneeseen astui Väisäsen poika kastemekkoon puettu vauva sylissään ja heidän perässään muu juhlaväki. Tapauksen muisteleminen liikuttaa vieläkin.
Onnettomuuden jälkeen Eila Väisänen makasi yhdeksän kuukautta sängyssä selällään. Jalat olivat paksut kuin elefantilla ja aluksi tumman violetit. Reilun vuoden sairausloman jälkeen hän palasi työhönsä perhepäivähoitajaksi, ja jatkoi vanhuuseläkkeelle asti. Vuosien varrella on ollut muutamia yksittäisiä päiviä, jolloin hän ei ole tarvinnut kipulääkkeitä. Vaivoja ja sairauksia on tullut iän myötä lisää.
– Olin vammautuessani 47-vuotias, enkä halunnut vielä eläkkeelle. Tykkäsin työstäni paljon. Pirullisella sisulla olen pärjännyt.
Väisänen kertoo hoitaneensa lapsia neljävuotiaasta. Isä oli sodassa ja äidin oli elätettävä perhe, joten nuoremmat sisarukset jäivät esikoisen vahdittaviksi. Kun äiti kuoli Eilan ollessa kansakoululainen, vastuu kodista ja sisaruksista siirtyi Eilalle. Koska päivähoitoa ei ollut, Eila otti nuorimmaiset kouluun mukaansa.
Sitten olikin jo kiire perustaa oma perhe. 20-vuotiaana Eila avioitui Sakari Väisäsen kanssa. Lapsia heille syntyi viisi. Nykyisin heillä on yhdeksän lastenlasta ja jo kaksi lastenlastenlastakin.
Kun Väisäseltä kysyy, mistä kaikesta hän on joutunut luopumaan vammautumisen vuoksi, vastaus tulee nopeasti: tanssimisesta ja kauniista kengistä. Sekin harmittaa, että paino on noussut, kun liikkuminen on vaikeaa.
Eläkkeelle jääminen ei ollut Eila Väisäselle helppoa. Hän kertoo, että kolme vuotta meni kotona itkeskellen ja ikkunoista ulos katsellen. Pelastukseksi koitui paikallisen eläkeläiskerhon, Rekolan Eläkkeensaajien, toiminta.
Kerhosta löytyi myös Leena Saari, josta tuli nopeasti sydänystävä.
– Tuntui kuin olisimme olleet yksi ja sama ihminen. Kaiken olen uskonut Leenalle. Kerhon retkilläkin hän on aina auttanut, Väisänen kertoo.
– Bussiin kun noustaan, niin minä työnnän takapuolesta, kylään piipahtanut Saari toteaa.
Viime joulukuussa Väisänen sai mittojen mukaan tehdyt tukisukat, jotka ovat helpottaneet vaivoja. Ainoa ongelma niissä on, ettei hän saa nivusiin asti ulottuvia tiukkoja sukkia jalkaan omin voimin eikä miehensäkään avulla. Niinpä lähistöllä asuva Saari tulee joka aamu pukemaan sukat ystävälleen.
Ystävykset uskovat, että olisi monia muitakin, jotka tarvitsisivat naapuriapua – pientäkin. Sitä kannattaisi rohkaistua pyytämään ja tarjoamaan.
Jaa tämä artikkeli: