Jani on nyt 39-vuotias. Hän menetti puolisonsa runsaat kaksi vuotta sitten. Pari ehti olla yhdessä 15 vuotta ja saada kaksi tytärtä. Kuva: Annika Rauhala
Jani menetti puolisonsa syövälle muutamassa kuukaudessa – seurakunnan vertaisleirillä hän ja lapset tapasivat ihmisiä, joille ei tarvinnut selittää mitään
Helsingin ja Espoon seurakunnat järjestävät ensi syksynä vertaisleirit perheille, joista on kuollut perheenjäsen.
Vielä muutama vuosi sitten Jani oli mielestään perinteinen suomalainen mies.
– Sellainen, joka ei puhu tunteistaan, hän toteaa.
Alkusyksyllä 2023 Janin puolisolla todettiin syöpä, joka myöhemmin tarkentui vatsan alueelle. Diagnoosin jälkeen puoliso eli vain muutaman kuukauden ja kuoli tammikuussa 2024, 34-vuotiaana.
Jani kuvailee tehneensä puolison kuoltua täyskäännöksen.
– Tajusin, että mitä enemmän puhun kuolemasta ja omista tuntemuksistani, sitä enemmän käsittelen niitä. Halusin alkaa puhua avoimesti lasten takia, ja puhumattomuutta jatkamalla olisin varmasti ollut hoidossa pian itsekin.
Viime syksynä Jani osallistui kahdeksan- ja neljävuotiaiden tyttäriensä kanssa Helsingin seurakuntien viikonlopun mittaiselle vertaisleirille. Vuosittain järjestettävä leiri oli tarkoitettu perheille, joissa on alaikäisiä lapsia ja joissa on koettu vanhemman kuolema.
Jani sanoo lähteneensä leirille ”lapset edellä”. Hän oli itse käynyt jo seurakunnan sururyhmässä ja työterveyspsykologilla juttelemassa.
– Lapset olivat heti innoissaan siitä, että mennään leirille, vaikka kerroinkin, millaisesta leiristä on kyse.
Jani esiintyy tässä jutussa vain etunimellään suojatakseen lastensa yksityisyyttä.
Hän kertoo, kuinka pienempi tytär meni leirin ensimmäisenä päivänä istumaan samanikäisen lapsen viereen, katsoi tätä ja sanoi: ”Moi, mun äiti on kuollut.”
– Toinen lapsi vastasi siihen, että ’moi, mun isä on kuollut’. Sitten he alkoivat leikkiä.
Leikki on hyvä tapa käsitellä surua
Tulevana syksynä kuoleman kohdanneille perheille järjestetään seurakuntien leirit sekä Helsingissä että Espoossa. Espoon leirille kutsutaan äidin tai isän menettäneiden perheiden ohella myös lapsen menettäneitä perheitä.
Perheenjäsenen kuoleman jälkeen oma paikka perheessä on löydettävä uudelleen. Jokaisen perheenjäsenen suru on erilainen, vaikka sureminen onkin yhteistä.
Leireillä aikuiset kokoontuvat omaan ryhmäänsä, lapset ja nuoret ikäkautensa mukaisiin ryhmiin. Puhumisen lisäksi voidaan leikkiä, muovailla, tehdä musiikkia tai kehollisia harjoituksia, kertoo sairaalapappi, Helsingin leirivastaava Maarit Nissinen.
– Sopiva hetki leirille voi olla yhtä hyvin puolen vuoden tai kahden vuoden päästä menetyksestä, sairaalapappi Maarit Nissinen sanoo. Kuva: Antti Rintala
Ohjaajina on niin perheneuvojia ja sairaalapappeja kuin erityisnuorisotyön ja varhaiskasvatuksen työntekijöitä.
– Leirillä voi kohdata surua oman perheen ja toisten leiriläisten kanssa ammattilaisten ohjauksessa, Nissinen sanoo.
Yksi Espoon leirin ohjaajista, Olarin seurakunnan pappi Milla Korkalainen kertoo, että leirin aiheita ovat perhe, suru, muistot ja tulevaisuus.
Iso ammattilaisten joukko mahdollistaa sen, että kaikenikäisten ryhmille riittää vetäjiä. Mukana on 13 seurakuntien työntekijää Espoosta ja Kirkkonummelta.
Korkalainen on aiemmin ohjannut lasten sururyhmää Hämeenlinna-Vanajan seurakunnassa. Hän tietää, että leikki on hyvä tapa käsitellä surua.
– Perheiden suruleirillä voi tavata ihmisiä, jotka tietävät, mistä menetyksessä on kyse, Olarin seurakunnan pappi Milla Korkalainen toteaa. Kuva: Antti Rintala.
– Lasten suru tulee ja menee hetkestä toiseen. Vaikeiden asioiden äärelle päästään usein ihan tavallisen tekemisen kautta.
Janin lapset viettivät leirillä aikaa omissa ryhmissään samanikäisten kanssa. Kahdeksanvuotias koristeli valokuvakehyksen, johon laitettiin äidin kuva. Se on nyt esillä tyttären omassa huoneessa.
Nelivuotiaan ryhmässä hoivattiin sairastunutta pehmokettua. Kettu ei voinut parantua, ja sille pidettiin yhdessä hautajaiset.
Ystävät varovat ja kaikki muistuttaa puolisosta
Aikuisten ryhmässä jaettiin tunteita, joita ymmärtävät parhaiten vain saman kokeneet, Jani kertoo.
Millaista on, kun ei pysty jatkamaan Netflixistä sarjaa, jota on katsonut yhdessä puolison kanssa. Tai kun yhteiset ystävät varovat ja ottavat etäisyyttä. Miltä tuntuu, kun lähijunassa näkee ihan selvästi kuolleen puolisonsa kasvot.
Ja millainen olo on illalla, kun lapset menevät nukkumaan, koti hiljenee ja kaikki muistuttaa puolisosta.
Jani oppi leirillä, että vaikka oman perheen tilanne on epätavallinen, se ei ole ainutlaatuinen. Kuva: Annika Rauhala.
– Yllätyin siitä, kuinka monesta omassa mielessä pyörineestä ajatuksesta pystyi ryhmässä juttelemaan. Omia juttuja jakamalla saattoi myös tarjota oivalluksia toisille, Jani sanoo.
Viime kuukausina Jani ja nuorempi tytär ovat tavanneet joitakin kertoja äitiä ja lasta, joihin he tutustuivat leirillä. Lapset leikkivät keskenään, ja aikuiset höpöttelevät yksinhuoltajan arjesta tai juttelevat aiemmasta elämästään puolison kanssa.
Jani oppi leirillä, että vaikka oman perheen tilanne on epätavallinen, se ei ole ainutlaatuinen.
Leirien järjestäjät tietävät vertaistuen olevan tärkeää myös vapaissa keskusteluissa. Siksi koko viikonloppua ei ole ohjelmoitu, vaan aikaa on myös ulkoilulle, saunomiselle ja nuotiolla istumiselle.
Itselleen voi antaa luvan elää
Helsingin seurakuntien leirille saavat suoran kutsun perheet, joista on kuollut aikuinen saattohoitokoti Terhokodin potilaana. Sairaalapappi Maarit Nissinen korostaa, että leiri on kuitenkin avoin myös perheille, jotka eivät ole saattaneet perheenjäsentään Terhokodissa. Kaikki perheet haastatellaan etukäteen.
Janin puoliso oli potilaana Terhokodin kotisairaanhoidossa. Voinnin heikentyessä siirtymistä Terhokotiin alettiin valmistella, mutta sinne ei koskaan ehditty. Puoliso kuoli kotona.
Kuolemasta on kulunut runsaat kaksi vuotta. Janin surussa on nyt päällimmäisenä kokemus siitä, että itselleen voi antaa luvan elää, vaikka yhteinen aika kulkeekin muistoissa mukana.
Arki ei ole enää pakotettua. Se alkaa tuntua normaalilta.
– Jani
Jani kiittää puolisoaan siitä, että tämä halusi valmistella läheisiään kuolemansa jälkeiseen aikaan. Silloin se tuntui pahalta, mutta nyt Jania helpottaa, etteivät keskustelut jääneet kesken.
Tytärten kanssa äidistä puhutaan arjessa paljon: ”Mitähän äiti olisi tehnyt tässä tilanteessa? Täällä ruotsinlaivallakin käytiin äidin kanssa!”
– Arki ei ole enää pakotettua. Se alkaa tuntua normaalilta.
Perheiden vertaisleiriin ja Perheiden suruleiriin ilmoittautuminen päättyy 15.5.
Helsingin seurakuntien järjestämä pääkaupunkiseudun perheiden vertaisleiri Siuntion Korpirauhassa 18.–20.9. Ilmoittautuminen 15.5. mennessä. Aikuiset 60 e, lapset 30 e. Leirille voi hakea avustusta omasta seurakunnasta. Yhteyshenkilöt: sairaalapastorit Maarit Nissinen, 050 427 0529, maarit.nissinen@evl.fi ja Jessica Högnabba-Akin, 050 516 250, jessica.hognabba-akin@evl.fi.
Perheiden suruleiri Espoon seurakuntien Hvittorpissa Kirkkonummella 16.–18.10. Tutustumispäivä Olarin kirkolla 29.8. Aikuiset 40 e, lapset 20 e, alle 3-vuotiaat maksutta. Ilmoittautumiset ja tiedustelut 15.5. saakka seurakuntapastori Milla Korkalainen p. 050 432 7517, milla.korkalainen@evl.fi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Sattuuko kuoleminen? – Kuoleman asiantuntijat vastaavat kysymyksiin, joita ihmiset miettivät elämän lopussa
Hyvä elämä Hengellisyys”Jos ihmisellä on oikein paha kuolemanpelko, vapaaehtoiset voivat valvoa yötä päivää hänen vierellään”, sairaalapappi Maarit Nissinen kertoo.
Kuolevien kohtaaminen on sairaalapappi Maarit Nissisen työtä – ”Kuolema voi olla myös kaunis”
Hyvä elämä Hengellisyys
