Kokemus auttaa. ”Jeesus oli evankeliumin tapahtumien aikaan hieman yli 30-vuotias, mutta ei ole haitaksi, että hänen rooliaan esittävälle on ehtinyt karttua perspektiiviä”, Jorma Hynninen sanoo.
Jeesuksen sanat soivat
Jeesuksen rooli Matteus-passiossa on Jorma Hynniselle laulajan kaikkein pyhin tehtävä. Pyhää on myös ihmisen oikeus olla oma itsensä ja juuri sellaisena rakastettu.
Paljon on läsnä, kun oopperalaulaja, professori Jorma Hynnisen, 71, ääni täyttää Espoonlahden kirkon hiljaisen viikon tiistaina 26. maaliskuuta.
Hynninen laulaa Jeesuksen osat Matteus-passiossa, kuten hän on tehnyt miltei vuosittain viimeisten 40 vuoden ajan. Tämänvuotiset Matteus-passiot Espoossa ja Johanneksen kirkossa Helsingissä saattavat jäädä Hynnisen viimeisiksi, sillä Hynninen päättää tänä keväänä mittavan oopperauransa.
Ensimmäisen kerran Hynninen lauloi J.S. Bachin Matteus-passiossa 30-vuotissyntymäpäivänään vuonna 1971. Turun tuomiokirkossa kuultu esitys oli Akateeminen Laulu -kuoron tuotanto, ja sen johti Reijo Norio.
Kenties merkittävin areena on ollut New Yorkin Carnegie Hall, jossa Matteus-passion esittäjinä oli oopperan kansainvälisiä kärkinimiä.
”Jeesuksen roolin laulaminen on baritonilaulajan arvokkain ja pyhin tehtävä”, Hynninen sanoo.
Laulaessaan Hynninen pyrkii ilmaisemaan Jeesuksen sanojen merkityksellisyyden. Matteus-passio sisältää useita ylittämättömän upeita aarioita, jotka menevät syvälle hengellisen kokemuksen välittämisessä.
”Joskus voi selvästi aistia, että musiikki ei ole syntynyt vain ihmisestä, vaan jostain Korkeammasta. Ja itse saa olla tulkkina, elää ja kokea henkilökohtaisesti kaikki.”
Tämä Matteus-passio on Hynniselle myös henkilökohtaisesti erityinen. Hän lauloi edellisen kerran Matteus-passiota Espoonlahden kirkossa kahdeksan vuotta sitten. Samana iltana Hynnisen Marko-poika kuoli aidsiin vain 40-vuotiaana pitkän sairastamisen jälkeen.
Hynninen kertoi Markon kuolemasta ja perheestään ensimmäisen kerran viime vuonna ilmestyneessä Pekka Hakon kirjassa Sielun maisemia (Kirjapaja). Hän otti tietoisen riskin avatessaan oven perheensä elämään.
”Perheessä käytiin etukäteen kovasti keskustelua siitä, miksi henkilökohtaisia asioita pitää nyt näin paljastaa ja repostella. Me olemme aina karttaneet lööppijulkisuutta, viimeiseen asti. Suostuin kirjan tekemiseen kuitenkin siksi, että on tarpeellista kertoa, että kenenkään kohdalla elämä ei ole yksinkertaista.”
Marko Hynninen huomasi 15–16-vuotiaana olevansa homoseksuaali. Poika oli hädissään siitä, että hänelle ”on käynyt tällä tavalla”. Kun asia paljastui vanhemmille, oli heti selvää, että poikaa on autettava, yhdessä, perheenä kaikin tavoin.
Homoseksuaalisuus oli tuohon aikaan vaiettu asia. Ahdistusta lisäsi se, että Marko Hynninen oli kokenut vahvan uskonnollisen herätyksen. Kun teinipoika kertoi omalle hengelliselle yhteisölleen homoseksuaalisuudesta, hänet suljettiin piirin ulkopuolelle.
Kun oma seurakuntayhteisö jätti pojan yksin, apua yritettiin etsiä maallisista lähteistä.
”Terapeutti neuvoi aivan oikein poikaani, että ’sinun täytyy oppia hyväksymään itsesi’. Muutosta ei ole olemassa. Jos muutosta yritetään, se on pahinta väkivaltaa psyykelle ja persoonalle”, Hynninen sanoo vakavana.
”On vaarallista ulkoapäin puuttua tällaisiin asioihin. Eheytyminen homoseksuaalisuudesta on – sanon pehmeästi – lapsellinen ajatus.”
Neljä vuotta Markon kuoleman jälkeen Jorma Hynninen kirjoitti Kotimaan mielipideosastolle tarkoin punnitun puheenvuoron. Hän ilmaisi muun muassa sen, ettei voi hyväksyä joidenkin kristillisten järjestöjen ajatuksia homoseksuaalien kelpaamattomuudesta vaikkapa kirkon työntekijäksi.
Monet ottivat Hynniseen yhteyttä kiittääkseen kirjoituksesta, mutta hän sai myös toisenlaisia yhteydenottoja: ”Olipa surullinen tarina, mutta…!”
Hynninen hymähtää, että aivan kaiken voi perustella Raamatulla.
”Jokainen tietää sen. Kristikunta on tuhansien vuosien aikana joutunut muuttamaan käsitystään monista luonnontieteellisistä asioista. Luther on sanonut, että usko on järjellä selittämätön, mysteeri. Luonnontieteissä taas pitää käyttää järkeä. Siksi Jumala on antanut meille järjen, että käyttäisimme sitä.”
Jos homoseksuaalisen ihmisen persoonallisuutta yritetään vääntää joksikin toiseksi, se on Jorma Hynnisen mielestä eettisesti ja moraalisesti ehdottoman väärin.
”Vielä enemmän väärin on se, että heiltä kielletään kirkon antama siunaus. Kaikkia ihmisiä pitää siunata!”
Hynninen toivoo ihmisten ymmärtävän, että arvostellessaan jyrkkiä uskon ja opin tulkintoja hän ei kritisoi kirkkoa ja uskontoa sinänsä. Hänen tarkoituksenaan on päinvastoin kirkon puolustaminen. Kirkosta eroaminen homokeskustelun vuoksi edustaa Hynnisen mukaan äkkipikaista ajattelua.
”Kirkon tärkein tehtävä on palvella ja antaa hengellinen koti, sielunrauhan koti uskoville ihmisille, jotka haluavat seurakuntayhteydessä palvella Jumalaa”, Hynninen sanoo.
Hynninen laskee ”viimeisen elämänsä” alkaneen vuonna 2011, jolloin hän 70 vuotta täytettyään teki suuria konserttikiertueita. Tänä keväänä Hynninen tekee viimeisen oopperaroolinsa uuden Akseli-oopperan Akseli Gallen-Kallelana. Haaveissa on vielä tehdä perhepapin, oopperalaulaja Esa Ruuttusen kanssa yhdessä jotain hienoa virsien tiimoilta.
Viime vuosina laulajan elämän kriisipisteisiin ovat kuuluneet niin kuulon kuin näönkin osittainen menetys. Laulamisen vähentäminen päästi vanhan haaveen pintaan.
”Tartuin 30 vuoden jälkeen siveltimiin. Maalaan jälleen”, Hynninen sanoo innostuneesti.
Hieman yllättäen Hynninen on joutunut viime vuosina saman eteen kuin moni muukin suomalainen, perheensä työllään elättänyt mies. Perhe on ollut hänelle koko ajan ykkösasia, ja hän on kokenut aina toimivansa ja tekevänsä työtä perheen vuoksi.
Käytännössä työ vei niin paljon aikaa, että perheellä olikin asiasta aivan päinvastainen käsitys.
Hynninen myöntää, että esiintyvän taiteilijan ammatti on ollut perheen hyvinvoinnin kannalta raju. Isä voi olla fyysisesti läsnä, mutta silti poissaoleva tulevia töitä sisäistäessään.
”Tämä ammatti on niin hieno ja mukaansa vetävä. Saa olla kosketuksissa aivan mahtavien elämysten kanssa! Se on niin vahva maailma ja tunne-elämys itselle, että totta kai se – rehellisesti sanon – on taiteilijan kaikkein tärkein asia. Se, johon hän kohdistaa koko olemisensa ja elämisensä ensimmäiseksi.”
Tunteiden näyttäminen lavalla on Jorma Hynniselle ollut itsestään selvää. Kotioloissa hellyyden tunnustuksia ei ole juuri herunut, töihinsä keskittyvän miehen ankaruutta sitäkin enemmän. Vaimon ja lasten on pitänyt ymmärtää rakkaus teoista.
Jorma Hynninen uskoo sielun ikuiseen elämään. Juuri ihmisen sielu on matkalla iäisyyteen, ja siksi on tärkeää, mikä sielun tila on. Hynniselle itselleen omantunnon rauha on tärkein opas. Sen kautta syntyy myös suora yhteys ja suhde Jumalaan.
”Toki tarvitaan myös ravintoa ja seurakuntayhteyttä, mutta ykkösasia on oma vahva vakaumus”, Hynninen sanoo.
Omatunto sanoo itse kunkin kohdalla erikseen, mikä on oikein ja mikä väärin sekä mitkä ovat hyviä asioita, joita kannattaa puolustaa ja mistä täytyy luopua. Ulkopuolisilla ei ole oikeutta puuttua siihen, jos ihminen saavuttaa tasapainon ja rauhan siitä, mikä on itselle oikeaa.
Hynninen sai omantuntonsa rakennusaineet lapsuudenkodista ja kansakoulusta. Äiti kävi Herättäjäjuhlilla ja pohjoissavolainen hengellinen ilmapiiri oli körttiläinen. Körttiläinen uskonnonfilosofia tuntuu kaikkinensa omalta.
Omantunnon luovuttamattomuudesta kertoo tarina ajalta, jolloin Hynninen oli nuori kansakoulunopettaja Lusin koululla. Hynninen antoi viidesläisille luvan järjestää koulussa hartaustilaisuuden.
Tilaisuuden jälkeen ”roteva miesjoukko” seurasi Hynnisen perässä opettajanasunnon eteiseen, piiritti hänet ja sanoi: ”Nyt jos et tässä tunnusta syntejäsi meille ja antaudu tällä hetkellä oikeasti Jeesukselle, niin sinä joudut helvettiin.”
Hynnisessä heräsi vahva vastarinta.
”Sanoin, että omatuntoni on täysin puhdas tässä asiassa. Minulla on mieluimmin suora yhteys Jumalaan, kuin että minun pitäisi mennä jonkun linkin tai ryhmän kautta.”
Tästä Jorma Hynninen tunnetaan. Hänellä on vahvoja mielipiteitä, eikä hän epäröi tuoda niitä julki. Joskus ehdottomuus on tuonut mukanaan myös negatiivisia asioita. Armo mahtuu ”aina oikeassa olevan miehen” ajatusmaailman sekaan huonosti.
”Olen ollut kärsimätön ja ajatellut, että asioiden pitäisi mennä juuri niin kuin ne on ajateltu, ja nopeasti. Armollisuutta ei elämässä ole edes ehtinyt ajatella. Tätä vastaan pitää nyt koko ajan vähän taistella.”
Hynninen epäilee, ettei pysty täysin muuttumaan. Mutta nyt on vihdoinkin aikaa yrittää tehdä ja ajatella toisin.
”Jos uskaltaisin sanoa, niin ehkä armollisuus on nyt saanut hieman sijaa. Armollisuus muita ja itseä kohtaan on viimeinkin, tässä viimeisen elämän aikana, tärkeässä osassa.”
Taiteilijavuosina perhe ja ennen kaikkea puoliso Reetta eli tiiviisti Jorma Hynnisen elämää.
”Reetta on omistanut koko olemisensa ja tekemisensä tämän yhteisen kodin ja lasten hyväksi. Ja erityisesti minun hyväkseni. Olen ollut onnekas”, hän sanoo.
Tänään Hynninen näkee kuitenkin itsensä ja läheiset ihmiset toisin. Nyt on hänen vuoronsa elää muiden elämää. Vapautuminen työn tuomasta stressistä ja paineesta on tällä hetkellä elämän hienoin asia.
Kun Hynninen hymyilee, on helppo uskoa hänen vastauksensa kysymykseen ”mitä suomalaisen musiikkielämän suurmiehelle kuuluu juuri nyt?”
”Ihmetyttävän tasapainoista elämää.”
Jaa tämä artikkeli: