Jumala, riitänkö minä?
Riittämättömyyden tunne on tämän päivän polttavin hengellinen kysymys, sanoo hengellisenä ohjaajana pitkään toiminut Raili Heikinheimo.
Herra, minua revitään joka suuntaan.
Pitäisi olla kunnon kansalainen, työntekijä, isä, puoliso, ystävä, kansalainen.
Jokainen odottaa minulta jotain: panostani, neuvoani, aikaani.
He imevät minut kuiviin.
Herra, nyt tahtoisin vain olla sinun levossasi.
Suunnilleen tuolta kenties kuulostaa jokin niistä huokauksista, jotka nousevat juuri nyt Vantaan taivaalle.
Harva jakaa henkilökohtaisia rukouksiaan edes parhaiden ystävien kanssa. Siksi voi yllättää, että yli puolet suomalaisista rukoilee vähintään kerran vuodessa. Runsas viidennes kertoo rukoilevansa päivittäin. Jos he käyttävät työmatkojaan rukoilemiseen, ruuhkaisessa paikallisjunassa on aika monta rukoilijaa.
Rukouksen rinnalla elää myös muita hiljentymisen muotoja. Noin 14 prosenttia suomalaisista meditoi vähintään kerran vuodessa ja muutama prosentti joko päivittäin tai viikoittain. Joogaa, taijia tai muita henkisen kasvun menetelmiä harrastetaan suunnilleen yhtä ahkerasti kuin meditointia.
Raili Heikinheimo on toiminut hengellisenä ohjaajana 15 vuoden ajan. Hänen ohjattavanaan on ollut sekä kirkon työntekijöitä että seurakuntalaisia. Heikinheimo ohjaa myös retriittejä, ja ennen eläkkeelle jäämistään hän työskenteli pitkään pappina Espoonlahden seurakunnassa.
Lukuisissa hengellisissä keskusteluissa Heikinheimolle on muodostunut käsitys siitä, minkälaisia hengellisiä kysymyksiä suomalaiset pohtivat. Hänen mukaansa tämän ajan kipeä kysymys liittyy ennen muuta jaksamiseen.
– Monissa käymissäni keskusteluissa teemaksi on noussut tunne omasta riittämättömyydestä sekä elämän puurtaminen, suorittaminen ja ilon hukkaaminen. Tämä tuntuu olevan nyt perustunnelma koko Pohjois- ja Keski-Euroopassa.
Heikinheimon mukaan suomalaisille on tyypillistä asettaa itselleen vaatimuksia myös rukouselämässä ja ahdistua, kun rukous uupuu niiden alla. Ihminen kaipaa hiljaisuutta tai rukousta, mutta syyllistyy, kun ei onnistukaan järjestämään itselleen aikaa.
Rukouksen hiljaiseen kutsuun sisältyy aavistus siitä, että kysymys ei ole lisäsuorituksesta ylikuormittuneessa elämässä. Rukous on jotakin muuta, mutta tuosta ”muusta” on vaikea saada otetta.
Mitä rukous on? Mitä pitää tehdä, jos rukoileminen tuntuu vaikealta?
Heikinheimo nostaa esiin kaksi asiaa, jotka ovat tulleet hänen omassa rukouksessaan tärkeiksi. Ensimmäinen niistä on tietoisuus.
– Rukous ei riipu tietynlaisista sanoista tai muodoista, vaan kyse on siitä, että ihminen tiedostaa olevansa rakastettuna ihmisenä Jumalan edessä.
Toiseksi, rukous on vastavuoroista yhteyttä Jumalaan. Rukoileva yrittää kuunnella, eikä vain puhua Jumalalle.
– Itse yritän kuunnella Raamatun sanan kautta. En odota ilmestystä, joka olisi tarkoitettu vain ja ainoastaan minulle.
1980-luvun alussa Heikinheimo teki löydön, joka vaikutti hänen koko elämäänsä. Hän osallistui Marianpäivän retriittiin katolisen hiippakunnan toimintakeskuksessa Stella Mariksessa.
Jo ensikosketus hiljaisuuden liikkeeseen toi rukoukseen uudenlaista avaruutta ja vapautta. Hiidenveden rannalla ei etsitty sanoja, vaan läsnäoloa Jumalan edessä.
– Tiesin teoriassa, että Jumala on kaikkitietävä, mutta en ollut tehnyt tiedostani käytännön johtopäätöksiä. Siihen saakka olin yrittänyt selittää Jumalalle rukouksessa omia ja toisten asioita.
Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeri Inga-Brita Castrén piti retriitissä virikepuheen Mariasta, joka vastasi Jeesuksen syntymästä kertoneelle enkelille ”tapahtukoon minulle sanasi mukaan”. Castrén lisäsi, että Jumalan tahto ihmistä kohtaan on aina hyvä.
Heikinheimo mietti sanoja intensiivisesti 20 minuutin ajan.
Aikaisemmin Heikinheimo oli kamppaillut voidakseen sanoa Jumalalle ”sinun tahtosi eikä minun”. Sanoihin liittyi tunne, että omassa tahdossa on automaattisesti jotakin väärää. Hiljaisuudessa erilliset tahdot alkoivatkin lähestyä toisiaan.
– Se oli todella vapauttavaa. Näinkin yksinkertainen asia merkitsee jotakin vasta silloin, kun se tulee elämyksellisesti todeksi.
Kolmas retriitin antama opetus oli vieläkin käytännöllisempi. Heikinheimo oli jo pitkään kaivannut hiljaista rukousta, mutta perheenäidille koko viikonlopun kestävä retriitti tuntui mahdottomalta ajatukselta.
– Kun palasin kotiin, perheeni oli hädin tuskin huomannut, että olin poissa, Heikinheimo sanoo.
Seuraavaan tärkeään löytöön johti osallistuminen kahdeksan päivää kestävään ignatiaaniseen retriittiin Reuillyn protestanttisen sisaryhteisön sisar Helvi Pullan kutsusta.
Ignatiaaninen rukoilija pyrkii menemään mielessään tekstin tapahtumapaikalle ja eläytymään siihen ”kaikilla aisteillaan”. Vuorovaikutus Raamatun ja oman elämäntilanteen välillä oli Heikinheimolle yllättävä ja häkellyttävä kokemus.
– Olipa raamatunkohta melkein mikä tahansa, se kosketti jotakin hyvin ajankohtaista asiaa elämässäni. Mikään inhimillinen ei ole tälle rukoustavalle vierasta.
Hiljaisen ja kuuntelevan rukoustavan löytäminen johti vähitellen elämänmuutokseen. Heikinheimo siirtyi osa-aikatyöhön, koska kokopäivätyö ei jättänyt riittävästi tilaa papin tehtävien vaatimalle valmistautumiselle ja latautumiselle.
Puolipäiväisen papin työn ja retriittien ohjaamisen rinnalle tuli hengellisen ohjaajan ja työnohjaajan tehtäviä.
– Koin papin tehtävät läheisiksi, mutta minulle ei sovi elämä, jossa pitää koko ajan rientää paikasta toiseen. Nykyisen työelämän kauhea ongelma on se, että elämä tulee liian tiiviiksi, Heikinheimo sanoo.
Siinä se taas on: riittämättömyyden kokemus. Kasvavat työelämän vaatimukset pieksevät ihmistä sääliä tuntematta. Minkälaisia neuvoja hengellinen ohjaaja antaa rukoilijalle, jonka jaksaminen on katkolla?
– Se ihmeellinen asia tässä on, että minun ei oikeastaan tarvitse antaa ohjeita. Kun ihminen malttaa pysähtyä Raamatun äärelle, se alkaa puhutella ja vapauttaa häntä. Aloite on Jumalalla ja ihminen vastaa siihen, mitä kuulee hänen puhuvan.
Heikinheimo palaa siihen, mitä rukous kaikkein yksinkertaisimmillaan ja paljaimmillaan on: tietoisuutta siitä, että ”nyt olen tässä Jumalan edessä”.
Siihen riittää pieni, ohikiitävä hetki.
Pysähtyminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Rauhallisen hetken voi yrittää löytää ihan tavallisesta päivästä. Sellaisen voi tarjota esimerkiksi aamu, ilta tai kävelylenkki ulkona.
– Sellaiseen hetkeen voisi sopia jokin lyhyt rukoushuokaus, Heikinheimo ehdottaa.
Kristikunnan yhteisiä rukoushuokauksia ovat esimerkiksi Jeesuksen nimi ja huokaus ”Herra armahda”. Niitä voi toistaa mantran tavoin ääneen tai mielessään. Hengityksen rytmissä voi rukoilla myös niin sanottua Jeesuksen sydämen rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika – armahda minua syntistä.”
– Kun tällaista lyhyttä rukousta toistaa toistamasta päästyään, se tekee vähitellen tilaa itsessä. Mieleen nousee omia tärkeitä asioita, ja niille alkaa tapahtua jotakin, Heikinheimo sanoo.
Herra, sinä tiedät mikä minulle on parasta.
Käyköön niin tai näin, kunhan tahtosi tapahtuu.
Anna mitä tahdot, niin paljon kuin tahdot
ja silloin kun tahdot.
Alkurukous kirjasta Taivas varjele. Joka äijän rukouskirja. LK-kirjat 2012.
Loppurukous Tuomas Kempiläinen (suom. Anna-Maija Raittila) kirjasta Rukousten kirja. Arkeen ja juhlaan. Kirjapaja 2012.
Jaa tämä artikkeli: