Jumalan ilmaveivi
Syksyn ensimyrkyssä istuin norjalaisten kipparoimassa lentokoneessa parin opiskelijaleidin vieressä. Kun ilmakuopat muuttuivat ilmaveiveiksi, toinen mimmeistä kiljahti pelosta:
”Olisikohan sittenkin pitänyt liittyä kirkkoon?”
Puutuin saman tien keskusteluun ja totesin olevani pappi. Ilme oli näkemisen arvoinen, sillä ennen turbulenssia ostamani punaviinilasi oli juuri kaatunut sukilleni.
Yhtäkkiä muistin, että kannan viisaan pappistoverini ehdotuksesta kirkkoonliittymiskaavaketta kaiken varalta, sillä koskaanhan ei tiedä, milloin ihminen haluaa sielunhädässään palata kirkon jäseneksi. Niinpä ojensin kauhusta kalpealle tytölle rypistyneen kaavakkeen repustani.
Hetken kuluttua kone mätkähti usean pompun saattelemana turvallisesti maan kamaralle. Tuppisuinen kone muuttui hetkessä mölyäväksi ihmislaumaksi.
Matkalaukkuhihnalla opiskelijaleidi tuli luokseni, palautti hämmästyksekseni kaavakkeen ja sanoi:
”No, tuli sekin nyt sitten hoidettua, kiitos!”
Hölmistyneenä jäin tuijottamaan uutta Korson seurakunnan jäsentä.
Matkalla kotiin kuulin radiosta Edu Kettusen laulun Lentäjän poika: ”Lentokenttien aavoilla tuulee, niin kuin ulapalla autiomaan. Ja kiitotien päässä on taivaassa reikä, ovi miltei mahdottomaan.” Sattuvasti laulettu.
Jaa tämä artikkeli: