Käännöskirjallisuutta
Maailmojen rajat
Haruki Murakami: Kafka rannalla. Tammi 2009.
Haruki Murakami on suosituin ja todennäköisesti myös myydyin japanilainen nykykirjailija. Häneltä on aiemmin ilmestynyt suomeksi kaksi romaania. Nyt suomennettu Kafka rannalla on yli 600-sivuinen järkäle. Sivumäärää ei kannata säikähtää, sillä heti ensimmäisiltä sivuilta kirja imaisee kiehtovaan maailmaansa, jossa mikään tai kukaan ei ole ihan sitä, mitä olettaisi.
Murakamin luomassa maailmassa on paikallisia sardiinisateita ja salaperäisiä sivuhenkilöitä, joiden vaatetus on viimeistä piirtoa myöten viskipullon etiketistä tai pikaruokapaikan logosta. Kafka rannalla on kuin kirjallista animea, japanilaista piirroselokuvaa. Siinä on samankaltaista unenomaista epälogiikkaa ja päällekkäisiä, mahdollisia todellisuuksia, joiden välillä on aukkoja ja kytköksiä.
Romaanin päähenkilö on isänsä kanssa asuva 15-vuotias Kafka Tamura, joka lähtee karku- ja äidinetsintämatkalle. Yhdellä tasolla Kafka rannalla onkin kasvutarina itsenäistymisestä. Toisaalta se on myös tietoista leikittelyä antiikin Oidipus-myytillä ja perinteisten satujen juonikuvioilla.
Vaikka nuori Kafka on romaanin keskus, kerronta hengittää paljolti kiinnostavien ja yllättävien sivuhenkilöiden ansiosta. Salaperäisesti vaurioitunut Nakata-ukko osaa kissojen kieltä ja suorittaa omaa tehtäväänsä matkakumppaninaan Beethovenin musiikkiin rakastuva rekkakuski. Ja toki sadun poika tarvitsee myös tyttönsä, mikä ei ole aivan yksinkertaista, kun tavattavissa on samasta neidistä sekä keski-ikäinen että teini-ikäinen versio.
Romaanin magiikka on siinä, että samalla kun Murasaki kerronnassaan rakentaa mahdollisia maailmoja, hän koskettavaa henkilögalleriaansa liikuttelemalla saa lukijan uskomaan, että rinnakkaisia maailmoja todella on muuallakin kuin kirjallisuudessa. Jokainen kohtaamamme ihminen on oma maailmansa, johon meillä on vain osittainen pääsy, häilyviä reittejä, jotka ovat avoinna vain hetken. Maailmojen rajapinnalla on mahdollista puhua yhteistä kieltä vaikka kissan kanssa.
Kaisa Halonen
Elämänmenoa kakun kera
Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa. Tammi 2009.
Gaile Parkinin romaani Kigalin kakkukauppa käy mainiosta afrikkalaisen elämänmenon oppitunnista.
Kirjan päähenkilö Angel Tungaraza on varsinainen kakkutaiteilija, mutta myös erinomainen ihmistuntija. Kakuntilaajan eteen tuodaan höyryävä kupillinen tansanialaista maitoon keitettyä mausteista teetä, ja tuota pikaa selvitellään myös elämän solmuja.
Tee on tansanialaista kuten Angelkin, mutta paikka on tutujen ja hutsien Ruanda, joka pyrkii kohti yhtenäisyyttä raakojen sotavuosien jälkeen.
Angel on äitinä viidelle lapsenlapselle. Sukulaishuollettavia on muillakin. Afrikassa sukukäsite on laaja ja huolta kuuluu pitää. Myös roskalaatikossa asuva poika saa ruoka-annoksen milloin keneltäkin.
Vaikeita asioita, totuuden tunnustamista ja lähimmäisen säästämistä rankoilta tosiasioilta käsitellään ruandalaisten sananlaskujen kautta. "Jos kivi on näkyvissä, se ei voi vahingoittaa kuokkaa." "Valheen sydämessä asuu rakkaus."
Kerrostalon väki koostuu monesta kansallisuudesta. Kielten sekamelska aiheuttaa myös väärinkäsityksiä, kuten myös egyptiläisen naapurin kummalliset nenä-äänet. Avustustyöntekijöiden elämäntavat kummastuttavat, ja sekin että senegalilainen räätäli jatkuvasti ompelee liian tiukkoja mekkoja.
Kaiken taustalla ovat Afrikalle tunnusomaiset monikielisyys ja -kansallisuus, vieraanvaraisuus, erilaiset uskonnot ja uskomukset, huolenpito läheisistä, huumorintaju ja usko parempaan tulevaisuuteen.
Kigalin kakkukauppa ja sen taitava leipuri Angel tuovat mieleen toisen afrikkalaisen kirjansankarin, Mma Ramotswen. Vahvoja ja viisaita afrikkalaisia naisia on varmasti niin Botswanassa kuin Ruandassakin.
Aila Alarotu
Kitkeränhaikeaa
Gao Xingjian: Vaarin onkivapa. Otava 2009.
Kiinalaissyntyinen Gao Xingjian sai vuonna 2000 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Pariisiin emigroituneelta Gaolta on aiemmin suomennettu kaksi romaania. Hiljattain ilmestynyt Vaarin onkivapa on novellikokoelma, jonka 17 novellia on kirjoitettu 1980-luvulla ennen kuin kirjailija jätti kotimaansa.
Gaon novellit pudottavat lukijan sattumanvaraiselta tuntuvaan hetkeen henkilöittensä päivien ja muistojen virrassa. Kuvatut ajankohdat ovat harvoin mitenkään merkityksellisiä. Ne erottuvat vain siksi, että ne on otettu tarkasteluun.
Novelleissa eletään jonkinlaista epätarkkaa aikaa kulttuurivallankumouksen jälkimainingeissa. Niiden henkilöt ovat oppineet, että tottelevaisuus on hengissä pysymisen edellytys — mutta ei välttämättä takuu. Usein novelleissa on pieni, viileä pelon tai epävarmuuden pohjavire, johon sekoittuu onnen liplatusta, muistoja ja kirvelevää vapaudenkaipuuta. Niissä on myös häivähdys katkeraa makua: tietoisuutta siitä, että unelmat jäävät unelmiksi ja pienenevät olemattomiin, ja että siihen vain sopeutuu.
Gao tarkastelee myös sitä, onko toista ihmistä mahdollista ymmärtää ja kuinka vaikeaa toisen lähelle pääseminen on totalitaristisessa yhteiskunnassa. Ymmärtäminen edellyttäisi ajatusten jakamista, mutta todellinen keskustelu on lähes mahdotonta silloin, kun ihmiset on opetettu ja velvoitettu valvomaan ja ilmiantamaan toisiaan. Onko silloin rakkauskaan mahdollista?
Kaisa Halonen
Jaa tämä artikkeli: