Maarit Heinonen on oppinut hyväksymään, että elämään kuuluu kärsimys.
Kadonneen tarkoituksen metsästäjä
Pitkien pohdintojen jälkeen Maarit Heinonen löysi kiitollisen mielen.
Pienestä pitäen Maarit Heinosta, 39, ovat kiinnostaneet elämän peruskysymykset: Miksi olemme olemassa? Mikä Jumala on? Vuosien varrella vastauksia etsiessään hän on ehtinyt lukea paljon ihmisen olemassaoloon liittyviä kirjoja.
— Olen ollut etsijä monella tasolla. Olen yrittänyt löytää vastauksia ja käynyt läpi filosofiset ja psykologiset koulukunnat. Etsimisen lisäksi olen elänyt tätä elämää ihmissuhteineen.
Aikoinaan Maarit Heinonen pääsi opiskelemaan yliopistoon germaanista filologiaa, mutta se on vaihtunut suomen kieleen, sosiaalipsykologiaan ja teologiaan.
— Minulle on aina sanottu, että minun pitäisi jo löytää oma alani, ja ettei tarvitsisi miettiä niin paljon, vaan pitäisi vaan valmistua, mennä töihin ja siinä kaikki.
— Mutta minulla on ollut voimakas halu löytää se Suuri Onni. Olen kuvitellut, että vasta sen löytymisen jälkeen alkaa elämä.
Maarit seilasi eri opintojen välillä, eikä saanut otetta oikein mistään. Piti aina olla paras ja saada parhaimmat arvosanat tai muuten ei ollut mitään. Täydellisyyden tavoittelu ja ankaruus itseä kohtaan lamaannuttivat ja lopulta masensivat.
— Tuskailin mielessäni, miksi olen niin herkkä ja epävarma.
Maarit kävi myös keskustelemassa ammatinvalintapsykologin kanssa. Vastaanotolla alettiin käydä normaalikaavan mukaan lapsuutta läpi ja siihen jäätiin. Jumiin.
— Jokaisen lapsuudessa on varmasti haasteita. Sitä on helppo syyttää: niiden ja näiden lapsuuden päivien takia olen tällainen, enkä muuksi voi muuttua. Niin minäkin tein, syytin itseäni ja menneisyyttäni ja siitä seurasi lamaantuminen.
Kolmenkympin kieppeillä Maarit katsoi taaksepäin ja huomasi, ettei ollut saanut elämässään mitään itselleen merkitsevää aikaan. Kriisissä meni pitkäaikainen poikaystävä, Maarit sanoi itsensä irti myyntisihteerin työstä ja lähti Saksaan uuden miesystävän perään.
— Saksassa asuessani ihmissuhde kannatteli. Elämä oli mukavaa ja helppoa: oli koti, miehellä hyvä työ ja uusi ihmissuhde oli upea. Vietin aikaa muiden suomalaisrouvien kanssa ja kävin keskustelukurssia, siivoilin ja hoidin toisten lapsia, mutta tyhjyys seurasi mukana koko ajan.
Maarit alkoi odottaa ensimmäistä lastaan. Melko pian syntyi toinenkin tyttö. Niin elettiin keskellä pikkulapsiperheen elämää.
— Koin, että minun paikkani on kotona siihen asti, kunnes nuorin lapsistamme täyttää kolme vuotta. Halusin niin, ja olin onnellinen äitiydestäni, mutta taustalla oli edelleen perustavaa laatua oleva tuska ja tyytymättömyys. Muut ihmettelivät, että eikö minulle mikään riitä.
Perhe asui Suomessa jonkin aikaa, mutta sitten miehen jalkojen alla alkoi maa poltella. Hänelle tarjottiin työtä Englannista, ja niin perhe pakkasi tavaransa ja lähti.
— Englannissa tarkoituksettomuus pamahti huippuunsa, vaikka periaatteessa kaikki oli hyvin. Opintoni olivat edelleen kesken, ja tajusin, etten sieltä käsin pystynyt suorittamaan mitään. Tajusin, että tehtäväni on olla äiti, mutta silti jokin uupui, jokin, josta en saanut kiinni.
Maarit-äiti mietti, että entäs sitten, kun tyttäret ovat isoja. Sitten ei ole mitään.
— Ymmärsin kulkevani vaarallista tietä olemalla "pelkkä" äiti. Nyt oli kaksi lasta, talo, auto ja miehellä hyvä työpaikka — mutta mitä minä yritin saavuttaa? Maisterin paperit olisi pitänyt tehdä, mutta tuntui, ettei sekään riitä.
Perheen esikoinen aloitti koulun paikalliseen tapaan nelivuotiaana, mutta äiti joutui usein hakemaan tyttärensä koulusta kesken päivän pois. Tytön vatsaa koski ja turvotti. Hän oli väsynyt, itkuinen ja erityisen kalpea.
Tyttö vietiin sairaalaan tutkimuksiin, häntä ultrattiin ja tähystettiin. Ensimmäisenä epäiltiin keliakiaa ja sen jälkeen tuli monta muuta diagnoosia, jotka kuitenkin osoittautuivat vääriksi.
— Lääkärissä käynti oli uuvuttavaa, koska lääketieteessä on tietenkin erityissanastonsa, eikä sitä voinut ymmärtää. Olo oli kaiken kaikkiaan epävarma.
Joulun aikaan Maarit lähti tyttöjen kanssa Suomeen lomalle. Lentokoneessa tytär romahti täysin, ja hänet vietiin suoraan sairaalaan.
— Tyttöä tutkittiin pari päivää Lastenklinikalla, hänelle tehtiin kokeita ja magneettikuvaus.
— Kun tyttäreni makasi sairaalan sängyssä letkuissa, minun täytyi olla vahva. Mutta heti kun tyttö nukahti, minä ratkesin. Kuolemanpelko oli valtava.
Tyttärellä todettiin haiman vaikea vajaatoiminta, harvinainen sairaus, josta ei tiedetä paljoakaan. Kaikki on mahdollista: sairaus voi pysyä samanlaisena, parantua tai pahentua.
Äiti ja tytöt jäivät Suomeen. Miehen työpesti Englannissa jatkui.
— Minun piti löytää meille asunto, itselleni työpaikka ja lapsille hoitopaikka, eikä tyttäreni jaksamisesta ollut tietoa.
Samaan hässäkkään Maarit huomasi ilmoituksen logoterapiakurssista.
— Muistin samalla joskus aikaisemmin näkemäni artikkelin, ja sen että logoterapiassahan annetaan toivoa. Hain kurssille ja pääsin opiskelemaan.
Kaikki tuki oli tarpeen.
Maarit Heinonen on logoterapiassa katsonut elämäntilannettaan kauempaa ja ymmärtänyt, että on turha kysellä, miksi elämä ei anna minulle sitä tai tuota. Koko asetelma on toisinpäin.
— Elämä kysyy ja minä vastaan. Olen saanut rankkoja kokemuksia, mutta tällaisen aidan yli minun on nyt kiivettävä.
— Loputtomien miksi-kysymysten sijaan voi hyväksyä, että kärsimys kuuluu elämään ja kärsimyksestäkin voi etsiä ja löytää tarkoituksen.
— Olen ymmärtänyt, ettei elämässä ole sitä yhtä Suurta Tarkoitusta, vaan on erilaisia tarkoituksia, hetken tarkoituksia. Ja tarkoitukset vaihtelevat elämän myötä.
Tietenkin äidin mielessä on käynyt kysymys, miksi juuri minun tyttäreni. Samaa on kysellyt myös tytär itse: miksi juuri minä?
— Minun on täytynyt opetella luopumaan myös loputtomista vaatimuksista ja tilalle on tullut kiitollisuus yhdessäolosta, kaikista yhteisistä asioista, joita teemme tyttärieni kanssa. Tyttäreni sairastumisen myötä kiitollisuus on korostunut.
— Viktor Frankl sanoi, että elämän tehtävä voi olla esimerkiksi se, että "on joku jollekin". Se tehtävä on minulla vahvistunut.
Logoterapia
- Logoterapiaksi kutsutaan wieniläisen psykiatrin Viktor E. Franklin kehittämää psykologiaa ja filosofiaa.
- Logoterapian mukaan syynä ihmisen olemassaolon tyhjyyteen on se, että ihminen ei tiedä, mitä hän haluaa. Vaistot eivät enää sano, mitä ihmisen on pakko tehdä, eivätkä traditiot enää sano, mitä hänen kuuluu tehdä. Tämä johtaa siihen, että ihminen haluaa sitä, mitä muutkin tai sitä mitä muut häneltä haluavat.
- Logoterapia ei yritä selvittää, mikä ihmisen elämässä on mennyt pieleen, vaan painottuu siihen, mitä hyvää ja ehjää vielä on jäljellä, minkä varaan voi rakentaa tulevaisuutta.
Lisätietoja www.logoterapia.fi.
Jaa tämä artikkeli: