Fazile Nasretdin uskoo tataarikulttuurin säilyvän elinvoimaisena tulevaisuudessakin. Yhteisö on pieni, mutta yhteydenpito tiivistä.
Kaihoisaa kansaa
Fazile Nasretdin kattaa pöytään pieniä, pyöreitä lihapiirakoita, joita syödään voisulan, suolakurkun, kermaviilin ja tomaatin kanssa. Kuppeihin kaadetaan ensin tilkka haudutettua teetä, jonka päälle kaadetaan vielä kuumaa vettä. Tämä on tataareille tyypillinen teepöytä.
— Isäni tuli 1900-luvun alussa 5-vuotiaana äitinsä ja mummonsa kanssa Venäjältä Suomeen. Mummu kertoi myöhemmin, että Venäjällä oli ollut silloin nälkävuodet, se sai heidät lähtemään. Isoisä oli jo Suomessa, Nasretdin kertoo.
Lähinnä kauppamiehinä toimineet tataarit levittäytyivät eri puolille Suomea — Helsinkiin, Turkuun, Raumalle, Tampereelle… Nasretdinin isän perhe muutti ensin Viipuriin ja sitten Järvenpäähän, jonne muodostui vahva tataariyhteisö ja rakennettiin moskeijakin 1940-luvulla.
Nykyisin maahanmuuttajista puhuttaessa tataarit on nostettu jonkinlaiseksi malliesimerkiksi siitä, miten sopeutua uuteen kulttuuriin, mutta samalla säilyttää oma kulttuuri ja kieli elinvoimaisina valtaväestön keskellä.
— Luulen, että se johtuu siitä, ettemme koskaan ole pitäneet itsestämme meteliä tai vaatineet mitään. Myös sillä on merkitystä, että jo isovanhempamme saivat tehdä työtä, Nasretdin analysoi.
Kansallisrunoilijaa suomeksi
Järvenpää on Fazile Nasretdinille rakas kotipaikka, ja hänen kolme sisarustaankin asuvat vain neliönkilometrin sisällä.
Viime vuoden lopulla Nasretdin ja hänen sisarensa Feride Nisamtdin palkittiin vuoden kulttuurijärvenpääläisinä, sillä he toimittivat suomeksi tataarien kansallisrunoilijan Abdulla Tukayn saturunoelman Vedenhaltijan kampa — Su Anasi. Teoksessa on satu myös tataarin kielellä ja mukana on cd-levy, jolta voi kuunnella sadun molemmilla kielillä.
Teoksen julkaisu oli sisarusten pitkäaikainen haave. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa elänyt Tukay oli tuottelias kirjoittaja, joka teki satuja, aforismeja, kantaa ottavia artikkeleita ja runoja. Häntä pidetään nykytataarin kielen ja kirjallisuuden perustajana, ja lähes kaikki tataarit ovat kuulleet hänen runojaan ja tarinoitaan lapsesta asti.
— Siskon kanssa mietittiin, mikä Tukayn saduista toimisi parhaiten ja päädyimme Vedenhaltijan kampaan. Erityisesti Tu-kayn luontokuvaukset ovat ihania, Nasretdin luonnehtii.
Mummon ihmeelliset levyt
Fazile Nasretdinin lapsuudenkodissa puhuttiin tataaria, suomen hän oppi kavereilta ja koulussa.
— Jossakin vaiheessa uskoin, että tataari on meidän perheen salakieli. Ei minulle ollut tullut mieleenkään, että se on ihan oikea kieli, jota puhutaan jossakin muuallakin, Nasretdin naurahtaa.
Kielen levinneisyys alkoi hahmottua vasta, kun Fatima-mummo pääsi käymään Moskovassa ja toi tuliaisiksi savikiekkolevyjä.
— Silloin isä osti grammarin. Mummo itki ja kuunteli levyjä, joissa oli tataarien lauluja. Silloin tajusin, että tämähän on ihan oikea kieli ja sitä puhutaan myös muualla.
Mummoa itkettäneet kaihoisat laulut kuulostivat Fazile-tytön, hänen sisarustensa ja serkkujensa mielestä kauniilta ja kuulostavat yhä.
— Laulut loivat mielikuvia jostain unelmien maailmasta ja herättivät kaipuuta.
Pieni ja vahva vähemmistö
Jo Fazile Nasretdinin lapsuudessa Järvenpää tuntui kansainväliseltä paikalta.
Torilla kuuli venäjää, saksaa, ruotsia ja tataaria. Koulussa tataarilapset joutuivat kuitenkin miettimään omaa erilaisuuttaan ja kulttuuriaan.
— En muista kärsineeni erilaisuudesta kovasti, mutta nimeni sain tavata aina moneen kertaan ja joskus meitä haukuttiin kiinalaiseksi, kun olimme tummempia.
— Joskus koulukaverit kyselivät myös, eikö ole kauheaa, kun tataarit eivät vietä joulua, Nasretdin nauraa.
Nykyisin tataareja on Suomessa noin 800. Vaikka yhteisö on pieni, kulttuuri ja kieli ovat säilyneet elinvoimaisina.
— Tataarien kulttuurista oltiin huolissaan jo silloin, kun olin 20-vuotias, ja ollaan edelleen. Toisaalta kun katson vaikka omia lastenlapsiani, tulevaisuus näyttää turvatulta.
"Jossakin vaiheessa uskoin, että tataari on meidän perheen salakieli."
Jaa tämä artikkeli: