Kaikkea uutta koko ajan
Urbaanille kuluttajalle ei riitä mikään.
Nykyihminen rakentaa minuuttaan valintojen ja kulutuksen kautta, arvioi tutkija, valtiotieteiden tohtori Pasi Mäenpää Helsingin yliopiston sosiologian laitokselta. Hän kutsuu nykyistä elämäntapaamme urbaaniksi kulutuskulttuuriksi.
Kuluttaminen ei koske vain tavaroita ja palveluita, vaan myös symbolisia ja aineettomia asioita kuten esimerkiksi taidetta, moraalia ja uskontoa. Uskomukset ovat siis valittavissa ja vaihdettavissa.
Kulutuskulttuuri on Mäenpään mielestä nykyisin Suomessa jo selvästi valtakulttuuria — ei vain kaupunkilaisten edelläkävijöiden elämäntapa.
— Suomi on läpikaupungistunut. Voisi puhua jonkinlaisesta avarasta urbanismista. Elämäntapa on kaikkialla samanlainen. Eivät maalla asuvatkaan elä paikallista elämää, vaan he lomailevat Thaimaassa ja ovat yhteydessä eri puolille maailmaa median välityksellä.
Urbaani kulutuskulttuuri ei ole kovin tuore ilmiö, vaan teollistumisen ja kaupungistumisen seuraus. Mäenpää toteaa, että sen voidaan katsoa syntyneen noin 150 vuotta sitten, jolloin Euroopassa avattiin ensimmäiset tavaratalot. Tavarataloissa asiakas ei enää tehnytkään ostoksia kyselemällä ja pyytämällä tiskin takaa myyjältä, vaan ryhtyi käymään keskustelua tarjolla olevista tavaroista itsensä kanssa: "miten tämä sopisi minulle, millainen olisin, jos minulla olisi tämä?" Kulutuksesta tuli itsensä kuvittelua.
Mäenpään mukaan kulutuskulttuurissa on keskeistä kokemus siitä, että asioita voi itse valita.
— Mahdollisuuksien auki pitäminen on tärkeää ja tavoiteltavaa. Mitä enemmän ovia on auki, sitä parempi elämäntilanne on. Elämän rikkauden ajatellaan syntyvän mahdollisuuksien paljoudesta. Tästä taas seuraa haluttomuus sitoutua esimerkiksi parisuhteeseen tai työhön.
Uskonto samoin kuin muutkin intohimon kohteet ovat kuluttajan maailmassa vaihdettavissa.
— Onkin kiinnostavaa kysyä, missä määrin ihmiset ovat tietoisia intohimojensa vaihdettavuudesta. Ja jos he ovat tietoisia, vähentääkö se intohimon arvoa? Väittäisin, että ei. Eri juttu on sitten, miten joku uskonto voisi nähdä itsensä sellaisena oppina, joka on vaihdettavissa toiseksi, Mäenpää miettii.
Kulutuskulttuurille on leimallista myös kyltymättömyys, uuden etsiminen yhä uudestaan. Mäenpää toteaakin, että jos kirkko pyrkisi vastaamaan kuluttajien haluihin, ei riitä, että sillä on tarjolla kaikkea kaikille. Täytyisi olla koko ajan kaikkea uutta kaikille.
— Haluamisella ei ole päätepistettä, se ei lopu koskaan. Kirkollakaan ei voi olla lopullista vastausta, joka täyttää kaipuun.
Mäenpää ei näe kulutuskulttuurille loppua, vaikka ihmiset ovat nykyisin tietoisia ekologisista uhista ja kuluttamisen moraalittomuudesta. Esimerkiksi reilun kaupan tuotteet, kirpputorit tai roskiksista ruokaa keräilevät freeganitkaan eivät edusta antikulutusta. Pikemminkin kyse on siitä, että ihmiset valitsevat omaan sisäiseen maailmaansa sopivia vaihtoehtoisia aineksia, mutta toimivat saman kulutuskulttuurin sisällä kuin muutkin.
Urbaani kulutuskulttuuri on eräänlainen leikkikenttä. Kuluttajan suhde maailmaan on toisaalta onnenpeliä, jossa koskaan ei voi tietää mitä tulee vastaan, toisaalta jäljittelyä ja itsensä kuvittelua jonakin toisena itsenä. Mäenpää puhuu leikinkaltaisesta roolinotosta, johon kuuluu kokeilu, eläytyminen ja itsensä helliminen.
— Elämä on tämänpuoleista peliä tai leikkiä, jossa ei tarvitse kuvitella tuonpuoleista jumaluutta, jonka huomaan heittäytyä.
— Leikin paradoksi näkyy myös suhteessa uskontoon. Tiedetään, ettei jokin ole totta, mutta uskotellaan, että se kuitenkin on. Usko ja epäusko, halu ja tieto ovat yhtäaikaisia. Nykyihmiset osaavat elää tämän paradoksin kanssa, eivät he käy mitään jaakobinpainia.
Kulutuskulttuurin keskeisiä arvoja ovat suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus.
— Kulutus on itseen suuntautunutta toimintaa, jossa korostuu se, mikä minä olen ja mitä sellaista löydän, jonka avulla voin esittää itseäni. Tähän kuuluu myös oman itsen tekeminen julkiseksi, mikä ilmenee esimerkiksi vähemmistöjen vaatimuksina tulla tunnustetuiksi.
— Sallivuudesta on tullut eettinen perusnormi: jos toiset kunnioittavat minun erityisyyttäni, minun on kunnioitettava toisten erityisyyttä. Esimerkiksi kirkon piirissä esitetyt homoseksuaalisuuden tuomitsevat kannanotot sotivat tätä vastaan, Pasi Mäenpää toteaa.
Moniarvoisessa kulttuurissa hyvä ja paha ovat suhteellisia käsitteitä. Jokin on hyvää tai pahaa minulle tai jollekulle toiselle, ei sinänsä. Mäenpää toteaakin, että erilaiset pahan alakulttuurit, kuten saatananpalvonnan, voi nähdä vastareaktiona arvojen suhteellistumiselle — ei niinkään kristinuskolle. Oikeastaan ne ovat yrityksiä pelastaa kristillinen maailmankuva, jossa hyvällä ja pahalla on selkeä paikkansa.
Kirkolla ei enää ole uskonnollisissa kysymyksissä monopoliasemaa tai auktoriteettia, eikä kirkon asemaan merkitysten markkinoilla vaikuta vain sen oma toiminta, vaan myös kirkon ulkopuolinen uskonnollisuus. Kristinuskoa haastaa erityisesti niin sanottu uususkonnollisuus, joka Pasi Mäenpään mukaan on yksi elämyskulutuksen muoto.
Henkisyyttä pidetään elämänalueena, johon voi itse vaikuttaa. Tavoitteena on elää mahdollisimman täydesti, niin että elämä tuntuu joltakin. Siinä auttavat erilaiset uskomushoidot ja menetelmät, jolla pyritään lisäämään omaa hyvinvointia.
Traditiona kristinusko on kuitenkin niin keskeinen, ettei Mäenpää usko sen katoavan. Paljon on kiinni myös siitä, kuinka valmiita kirkon piirissä ollaan opillisiin uudelleentulkintoihin: jos esimerkiksi Pyhää Henkeä korostettaisiin, voisivatko itämaisista uskonnoista kiinnostuneet löytää kristinuskon?
— Muuten näkisin, että kirkon tehtävä on myötäelää ihmisten onnen tavoittelussa ja tarjota siihen hengellistä tai henkistä ulottuvuutta. Ja toisaalta kirkko voi myös kritisoida onnen tavoittelua näyttämällä muunlaisia tapoja ymmärtää itsen ja maailman suhde.
Uskonto on Mäenpään mukaan nykyisin ottanut seksin paikan arkana ja intiiminä asiana. Ihmiset saattavat puhua seksielämästään hyvinkin avoimesti, mutta uskonnolliset tunteet pidetään omana tietona.
— Kun ihminen astuu kirkon kynnyksen yli, hänelle on tärkeää, ettei hän tule esittäneeksi uskovaista. Kaupunkikulttuurissa ihmiset ovat anonyymi massa, jossa toiset jätetään rauhaan. Massan mukana voi mennä kirkkoonkin vain vähän hengailemaan, leimautumatta uskovaiseksi. Uskon, että vaikkapa tuomasmessun suosio perustuu pitkälti tähän, Mäenpää arvioi.
Vaikka uskonnosta on tullut yksityisasia, ihmisissä kuitenkin elää vahva yhteisöllisten kokemusten kaipuu. Yhteisöllisyyttä ei vain enää haeta uskonnon harjoittamisesta, vaan esimerkiksi yhteisten intohimojen parista.
— Jos koottaisiin ihmisiä, joilla on jo valmiiksi jokin yhteinen intohimo, voitaisiin saada kirkot täyteen. Kirkko voisi myös jalkautua olemassa oleviin yhteisöihin ja toimia niissä. Jos esimerkiksi minun melontaseurassani olisi mukana pappi, joka järjestäisi melontamessun tai retriittimelonnan, ihmiset saattaisivat hyvinkin lähteä mukaan.
Jaa tämä artikkeli: