Kaikki kehitysvammaiset eivät ole punk-kansaa

Kaikki kehitysvammaiset eivät ole punk-kansaa

Kehitysvammaisia kohtaan on paljon hyvää tahtoa, mutta aina se ei näy käytännössä. Vammaistyön pappi Heli Ojalehto kertoo, että asennemuutosta kaivataan myös kirkkoon.

Euroviisuhulinan myötä erityisesti jotkut vanhemmat kehitysvammaiset ovat esittäneet Helsingin seurakuntien vammaistyön pastorille Heli Ojalehdolle huolensa, että ei kai kaikkien kehitysvammaisten nyt ajatella tykkäävän punkista tai olevan samanlaisia kuin Pertti Kurikan Nimipäivien muusikot.

Ojalehdon mielestä kysymys on sikäli ajankohtainen, että kehitysvammaiset saatetaan edelleen niputtaa yhteen ryhmään huomioimatta yksilöllisiä eroja.
 

Vieläkin tapaa ihmisiä, jotka ovat kuulleet kehitysvammaisesta sisaruksestaan vasta vanhempiensa perunkirjoituksissa.


– Kaikki kunnia PKN:n pojille ansiokkaasta suorituksesta. Heidän myötään kehitysvammaiset ovat saaneet paljon huomiota ja asenteet ovat voineet muuttua. Siihen on tarvetta, hän sanoo. – Mitä enemmän kehitysvammaiset tulevat julkisuuteen, sitä paremmin käy ilmi, kuinka monenlaisia ihmisiä heidän joukossaan on.

Kehitysvammainen unohdetaan helposti

Kehitysvammaisten kohdalla tuijotetaan Ojalehdon mukaan liikaa diagnooseihin. Sen seurauksena ihmisen persoona jätetään taka-alalle.

Asenteissa on Ojalehdon mielestä menty kuitenkin hyvään suuntaan. Nykyään esimerkiksi tuetaan kehitysvammaisten lasten vanhempia, eikä laitoshoito ole ensisijainen vaihtoehto, toisin kuin menneinä vuosikymmeninä.

– Vieläkin tapaa ihmisiä, jotka ovat kuulleet kehitysvammaisesta sisaruksestaan vasta vanhempiensa perunkirjoituksissa.
 

Kaikki toivotetaan seurakunnissa tervetulleiksi, mutta käytännön teoissa se ei aina näy."


Kirkossakin syytä tarkistaa asenteita

Ojalehdon mukaan myös kirkossa olisi syytä tarkistaa asenteita kehitysvammaisia kohtaan.

– Hyvää tahtoa on ja kaikki toivotetaan tervetulleiksi, mutta käytännön teoissa se ei aina näy. Kehitysvammaisia on seurakuntien aktiivisina toimijoina liian vähän, hän sanoo.

Yksi esimerkki on kiinteistöjen esteettömyys. Kaikkien kirkkojen alttareille ei pääse pyörätuolilla. Helsingin seurakuntien leirikeskuksissa majoittuminen on vaikeimmin kehitysvammaisille mahdotonta, sillä huoneissa on kerrossängyt.

Vammaistyön resursseja on Helsingin seurakunnissa pienennetty tuntuvasti. Työntekijöiden määrä on laskenut viime vuosina kahdeksasta kolmeen. Vaikka pääkaupunkiseudulla on kehitysvammaisia enemmän kuin missään muualla Suomessa, Helsingin seurakunnilla ei ole yhtään päätoimista kehitysvammaisten työntekijää.

– Esteettömyyttä tarvitaan myös asenteisiin. Vammaiselta voi kysyä, missä hän tarvitsee apua ja miten hän toivoo itseään autettavan, Ojalehto sanoo.

Messuja ja ripareita

Paljon hyvääkin työtä tehdään. Ojalehdon mielestä erityisen onnistuneita ovat olleet seurakuntien Saavu-messut, jotka on toteutettu vammaisten ihmisten ehdoilla. Myös messun tekijöinä on ollut vammaisia.

Kehitysvammaisten rippikouluja pidetään vuosittain. Rippikoulut toteutetaan sen mukaan, mikä kullekin osallistujalle sopii parhaiten. Osa käy rippikoululeirin, osa päivärippikoulun tai yksityisen rippikoulun.

– Opetukseen vaikuttaa se, että kaikki kehitysvammaiset eivät osaa lukea tai kirjoittaa. Opetus on käytännönläheistä ja kokemuksellista, Ojalehto kertoo.

Osa seurakunnista tekee yhteistyötä alueensa ryhmäkotien kanssa. Kehitysvammaisille järjestetään myös päiväretkiä yhdessä Helsingin kaupungin kassa. Kerran kuussa pidetään seurakuntailtoja. Hoitohenkilökunnalle sekä omaisille järjestetään virkistyspäiviä.

– Vammaisen ympärillä on usein iso joukko avustajia ja omaisia, jotka tarvitsevat tukea, Ojalehto kertoo.

Lue samasta aiheesta:

Pyörätuolilla liikkuva pappi kohtaa ennakkoluuloja - Sami Mustakallio raivasi tietä

Vammaisuutta ei pidä hävetä, muistutti Toisenlainen frendi Sanna Sepponen Tansaniassa

CP-vammainen teologi Janne Järvenpää odottaa, että pääsisi tekemään papin töitä

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: