Kaikki samalla viivalla

Kaikki samalla viivalla

Jokainen jäsen on vastuussa kirkosta, sanoo piispa Seppo Häkkinen.

Kun piispa ottaa ja kirjoittaa paimenkirjeen, jonka nimenä on Rohkeasti luterilainen, lukija miettii, millaista rohkeutta mahtaa vaatia arkisen tavalliseen enemmistökirkkoon kuuluminen.

– Halusin muistuttaa, että meidän kristillisessä traditiossamme ja arvopohjassamme ei ole mitään häpeilemistä. Ei meidän tarvitse suostua työnnettäviksi marginaaliin. Voimme olla ihan reilusti kristittyjä ja reilusti luterilaisia, Mikkelin piispa Seppo Häkkinen perustelee.

Rohkeinta ja keskeisintä luterilaisuudessa on hänen mielestään vanhurskauttamisoppi – ajatus siitä, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden.

– Siitä kumpuaa hyvin vahvasti kokemus siitä, että Jumalalle riittää tämmöisenään.

Toinen luterilaisuuden vahvuus on maallikoiden keskeinen asema, joka perustuu niin kutsuttuun yhteiseen pappeuteen.

– Kaikki lähtee siitä, että jokainen kastettu on Jumalan kansan jäsen. Tässä mielessä luterilaisuus on maallikkoliike verrattuna vanhoihin, hierarkkisiin kirkkoihin, Häkkinen sanoo.

Viime aikoina kirkossa on keskusteltu demokratiasta ja vaadittu maallikoille vahvempaa roolia päätöksenteossa. Häkkisen mielestä keskustelu on välillä mennyt sivuraiteelle.

– Meidän ei kirkossa pitäisi tyytyä demokratia-ajatteluun, vaan ottaa vakavasti kirkon jäsenyys ja osallisuus. Se on paljon syvempi asia kuin maallinen demokratia. Kirkon jäsen on kasteensa perusteella osallinen kaikesta siitä, mitä Jumala antaa ja mitä Kristus on tehnyt. Samalla hän on vastuussa omasta yhteisöstään.

– Eikä vastuu ole pelkästään sitä, että äänestää neljän vuoden välein ja valitsee pienen joukon hallintoelimiin.

Kirkossa kaikilla hallinnon tasoilla on edustettuina sekä maallikoita että pappeja. Häkkinen muistuttaa, että papit eivät ole esimerkiksi kirkolliskokouksessa edustamassa omaa ammattiryhmäänsä tai ajamassa sen etua.

– Tai jos ovat, silloin he ovat ymmärtäneet täysin väärin asemansa ja tehtävänsä. Nämä molemmat ryhmät tarvitaan siksi, että kirkko olisi aidosti edustettuna.

Seppo Häkkinen teki muutama vuosi sitten väitöskirjansa kirkon jäsenyydestä. Jäsenyydessä ei hänen mukaansa ole erilaisia asteita sen mukaan, kuinka uskonnollinen tai aktiivinen kukin on.

– Jumalan edessä olemme kaikki samalla viivalla. Luterilaisuuden ja ison kansankirkon hyvä puoli on se, että meillä kirkon kynnys ei ole korkealla. Toivon, että se ei koskaan tulisi olemaankaan.

Silti matalan kynnyksen kansankirkossakaan ei Häkkisen mielestä pitäisi ajatella, että kirkko tai usko on yhdentekevä.

– Kirkon jäsen saa hoitaa uskoaan osallistumalla kirkon jumalanpalveluselämään ja myös ottaa vastuuta yhteisöstä. En halua esittää näitä minään vaatimuksina. Pikemminkin ne voisi nähdä mahdollisuutena: minullakin on mahdollisuus kantaa vastuuta tästä yhteisöstä, jos ei muuten, niin olemalla jäsen ja rukoilemalla.

Kirkon auttamistyö on monelle tärkein syy kuulua kirkkoon. Häkkisen mielestä se on oikein hyvä syy. Kirkon itsensä ei kuitenkaan pitäisi tyytyä vain hyväntekemiseen ja lähimmäisenrakkauden korostamiseen.

– Ne ovat tärkeitä asioita, mutta niitä voi hoitaa moni muukin yhteisö tässä maailmassa. Kirkolla on sellaistakin annettavaa, jota muilla ei ole: sanoma iankaikkisesta elämästä. Jos kirkko ei puhu siitä, niin kuka muu sitten?

Luterilaisella kirkolla Suomessa on poikkeuksellisen suuri ja hyvin koulutettu työntekijäjoukko. Häkkinen kertoo olevansa siitä kiitollinen. Samalla hän epäilee sen johtaneen siihen, että seurakunta on alettu mieltää palveluntuottajaksi, joka järjestää tiettyjä uskonnollisia ja sosiaalipalveluja. Kun palvelut eivät sitten vastaakaan omia tarpeita, on helppo erota kirkosta.

– Mutta seurakunta ei ole olemukseltaan palveluntuottaja vaan yhteisö, jossa jokainen on vastuussa yhteisön hyvästä ja myös sen tulevaisuudesta ja toiminnasta.

Häkkinen muistuttaa, että talouden tiukentuessa kirkon työntekijämäärä varmasti vähenee. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että seurakuntalaisilta vaaditaan enemmän vastuunottoa ja vapaaehtoistyön merkitys kasvaa.

– Minusta se ei ole mikään huono kehitys. Näinhän useimmat kirkot maailmalla toimivat.

Häkkinen on nähnyt myös Mikkelin hiippakunnassa esimerkkejä siitä, kuinka maallikot ovat tarttuneet toimeen. Hiljattain hän vieraili kappeliseurakunnassa, joka toimii suurimmaksi osaksi vapaaehtoisvoimin.

Seurakuntaelämä ei ole Itä-Suomen maaseudulla ihan samanlaista kuin Vantaalla. Mikkelin perspektiivistä katsottuna kirkko näyttää jakautuneen kahtia – mutta ei niinkään liberaaleihin ja konservatiiveihin, kuten useimmiten esitetään. Häkkisen havaitsema jakolinja kulkee niin, että toisella puolella ovat pääkaupunkiseutu ja muut suuret kaupungit, toisella muu Suomi.

– Ne kysymykset, joista pääkaupunkiseudulla keskustellaan, eivät ole vaikkapa Mikkelin hiippakunnan seurakuntien ongelmia. Meillä esimerkiksi herätysliikkeet ja järjestöt ovat osa normaalia seurakuntaelämää. Ei ole mitään vastakkainasettelua, Häkkinen sanoo.

– Myös meillä erotaan kirkosta, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin isoissa kaupungeissa. Väki vähenee, koska ihmisiä kuolee enemmän kuin kastetaan ja nuoret muuttavat opiskelun ja työn vuoksi muualle.

 

Jaa tämä artikkeli: