Markku Heikkinen muutti Kainuuseen vanhaa isää hoitamaan.
Kaksi todellisuutta
Markku Heikkinen elää luopumisen aikaa.
Talvivaara-dokumentin teko on leikkausvaiheessa. Ohjaaja-toimittaja Markku Heikkinen on käymässä Helsingissä. Tapaamme ”stadilaisten etätoimistossa” ravintola Rytmissä Kalliossa. Näiltä kulmilta hän muutti reilut kaksi vuotta sitten Kainuuseen.
– Muutin lapsuudenkotiini vanhan isäni takia ja siksi, että teen kahta pitkää Kainuuseen liittyvää dokumenttia.
– Minulla on viha-rakkaussuhde kotiseutuuni. Mutta on hauska, että nyt minulla on kaksi erilaista todellisuutta. Asun Kainuussa, mutta käyn ystävien ja töiden vuoksi täällä Helsingissä.
Heikkinen ja varsinkin hänen äänensä saattaa olla monelle tuttu. Hän on työskennellyt kolmisenkymmentä vuotta Ylessä radiotoimittajana ja televisiodokumentaristina. 1990-luvulla häntä kuuli muun muassa Radio Mafiassa ja Radio Suomessa. Hän oli muun muassa Anna palaa, Puhelinlangat laulaa ja Valoa ikkunassa -ohjelmissa.
Muutettuaan Kainuuseen Markku Heikkinen hoiti isää paikkakunnalla asuvan veljensä kanssa kotona. Isä on 87-vuotias ja hänellä on Alzheimerin tauti.
Heikkisellä on ollut isänsä kanssa hyvin keskusteleva suhde. Vanhan isän hoitamiseen liittyy kauniita kokemuksia ja paljon lämpöä.
– Arkipäivän touhut isän kanssa tuottivat monia riemastuttavia kokemuksia. Isäni oli hyvin itsenäinen ja toimelias ihminen, mutta minun siivousjälkeni kelpasi hänelle ja tekemäni ruoat maistuivat. Käydessämme saunassa sain pestä hänet.
– Minusta on tuntunut tärkeältä, että voin tehdä hänen eteensä edes pieniä juttuja. Hän on tehnyt niin paljon minun eteeni.
Päätös muuttaa takaisin Kainuuseen ja jättää Helsinkiin luotu elämä oli Heikkiselle helppo.
– Oli itsestään selvää, että menen hoitamaan isääni, kun se oli minulle mahdollista. En minä tänne Kallionkaan voinut jäädä viettämään boheemielämää tietäen, että isäni oli hapertumassa.
Perhesuhteisiin liittyy myös jännitteitä. Markku Heikkinen on huomannut, että sisarusten arvomaailmat voivat törmätä, kun tehdään sairasta vanhempaa koskevia päätöksiä.
– Kaikki pitäisi sopia ennalta ja keskustella auki siinä vaiheessa, kun vanhemmat ovat vielä hyväkuntoisia. Se on kivuliasta ja hankalaa, mutta siinä vaiheessa, kun vanhempi sairastuu, on vaikea ruveta tulkitsemaan isän tai äidin tahtoa.
Tällä hetkellä Heikkisen isä asuu hoivakodissa.
– Isä tunnistaa minut vielä, ja meillä on omat laulumme, jotka laulamme. Toistaiseksi se merkitsee jotakin, mutta eihän hän niitä tapaamisia muista.
Päivittäin Heikkinen miettii, mitä isän kohtaaminen nyt on: asteittaista luopumista.
– Tämä on raskas prosessi. Haluanko edes käydä katsomassa häntä loppuun asti? Dokumentitkin valmistuvat. Voinko minä lähteä?
Dokumentaristina Heikkinen menee aiheiden perässä minne vain. Hän on tottunut kulkemaan.
– Olen riippumaton ja vähällä toimeen tuleva. Minulla on alikehittynyt suhde materiaan. Tavara ei merkitse mitään.
Heikkinen on miettinyt, mitä isä haluaisi, ja tullut siihen tulokseen, että varmaan hän haluaisi poikansa tekevän työtään ja menevän elämässä eteenpäin.
– Mutta näyttäisihän se siltä, että olen tosi huono ihminen: sinne se isänsä jätti ja häipyi.
– Ehkä tämä on sitä itsenäistymisprosessia.
Jaa tämä artikkeli: