Kanssakulkija

• 12.10.2011 08:53
• Eila Jaatinen

Voin kuitata uskomalla kaikki ne suuret ihmeet: neitseestäsyntymisen, ylösnousemuksen, Lasaruksen herättämisen — jos vain saisin jostakin uskoa arkeeni.

Suunnilleen näin kertoi 1960-luvun ajattelija Leo Iikka Vuotila kerran miettineensä. Moni on varmasti hänen linjoillaan.

Kunpa olisi arjessa kumppani, jonka kanssa voisi jakaa kaiken. Voisiko jatkuvan rukouksen tila olla sellainen? Kuulin kerran tahtomattani, kuinka vanhahko nainen puhui hiljakseen kävellessään: Voi rakas Jeesus armainen, auta!

Arjen kumppani on sellainen, jonka käteen voi tarttua, kun tarvitsee tukea. Ei häntä toki joka hetki ajattele eikä aina edes huomaa hänen kulkevan rinnalla. Mutta kun horjahdan, ojennan vaistomaisesti käteni kumppaniini päin — että hän ottaisi kiinni.

Uskossa ei ole kysymys outojen ja yliluonnollisten asioiden totenapitämisestä. Monelle on melkoista taivuttelua koettaa uskoa asioihin, joiden pohja on kehittyvässä tieteessä eikä ollenkaan uskossa.

Usko on sitä, että voi sanoa: sinä. Hänelle, jonka toivoo kuulevan ja kulkevan mukana joka päivä.