Käpertyjän ryhtiliike
Näin helppoa se ei kyllä ole, ajattelen minä, kun luen tyttäreni opinnäytetyötä. ”Kehon vaikutus mieleen on niin suuri, että kun rentouttaa hartiansa, avaa rintakehänsä, nojaa hieman taaksepäin ja kohottaa katseensa, ahdistus katoaa”, hän kirjoittaa.
Hartiani ovat kireät ja rintakehä tutusti lysyssä, mutta pidän keinotekoisena ylipirteytenä ajatusta, että niitä liikuttamalla muuttuisi myös melankolisen sieluni kumara asento. Olen niitä, jotka eivät tunteita pelkää. Minkä sille mahtaa, jos onnen lomassa virtaavat vahvana vuona myös vaiva ja murhe.
Suunnittelen siis vastalausetta. Erityistä närkästystä tunnen niiden puolesta, joita jäytää mielen tai ruumiin sairaus, työttömyyden tuska tai kaiken murskaava hylätyksi tuleminen. Miten helppohintaista sanoa masentuneelle: nosta pääsi ja parane.
Sitten ajattelen kaltaisiani, jotka ovat tehneet elämänmurheesta hidastajansa ilman suurempaa syytä. Kaikkien arkipäivän kuluttamien puolesta päätän kokeilla. Lasken kireät hartiat alas. Annan rintakehän laajentua. Nojaan kevyesti taaksepäin. Kohotan katseen.
Uskomatonta. Yhtäkkiä näen likaisen ikkunan takana hevoskastanjan oksat. Hengitän syvään ja muistan, että kohta niissä jo puhkeavat silmut.
Jaa tämä artikkeli: