Kassajono, rakastettuni
Mistähän se alkoi, että jumalia piti vetäytyä palvomaan jonnekin syrjään, pois elämän keskeltä? Kristityt omaksuivat tavan varhain. Jumalan etsimiselle omistautuneet miehet muuttivat luostarin esiasteisiin, autiomaan luoliin. Osalla oli asuntona pelkkä maakuoppa ja ikävöivän sielun seurana erämaan tuuli.
Minulle vaativampi harjoitus olisi mennä elämän keskelle. Yhtäkkiä ei olisikaan työkiireen, särkevän selän, omaehtoisuuden tai samoin ajattelevien suojamuuria. Olisin keskellä kaikkea sitä, mitä yleensä väistän.
Autiomaaisät uskoivat, että Jumala on ihmisessä itsessään. Jotta kuulisi hänen äänensä, pitää vetäytyä hiljaisuuteen. Minä uskon työläämmin löydettävään Jumalaan, siihen, joka on toisessa ihmisessä.
Otetaan nyt vaikkapa kassajono. Asetun siihen poissaolevana. Tapan hermostuneena aikaa.
Tapan aikaa, mitä ihmettä! Annan kallisarvoisten minuuttien mennä, vaikka voisin olla läsnä!
Tämä on harjoitus numero yksi, helppo laatuaan: Asetun kassajonoon ja olen läsnä. Mistähän kiukkuinen nelivuotias uneksii? Onpa tädillä laihat ostokset. Tuo isä aikoo kardemummasta päätellen leipoa pullaa.
Levitän ajatusteni lämpimän peiton ihmisten ympärille. Vastalahjaksi he antavat minulle aavistuksen Jumalasta. Vielä kotimatkalla mietin, mitä hänestä juuri opin.
Jaa tämä artikkeli: