Kasvamassa erämaassa
Varhaiset kristityt erakot tavoittelivat täydellisyyttä.
Kolmisensataa vuotta jälkeen Kristuksen muuttuivat Egyptin, Palestiinan ja Syyrian karut erämaat paikoiksi, jonne kristittyjä alkoi vetäytyä yksinäisyyteen rukoilemaan ja paastoamaan. Liike erämaiden hiljaisuuteen oli myös alkusysäys luostarilaitoksen synnylle. Ensimmäiset luostarit olivat erämaan erakoiden yhteisöjä.
300- ja 400-luvuilla erakoita oli tuhatmäärin varsinkin Egyptin erämaissa. Osa heistä eli yksinään tai oppilaansa kanssa. Heidän keljoiksi kutsutut asumuksensa olivat useimmiten erilaisista materiaaleista kyhättyjä kojuja. Joskus kodiksi riitti maakuoppa tai luola. Jotkut erakot muodostivat yhteisöjä, skiittoja.
Erakoiden taustat vaihtelivat. Erämaahan lähti niin parempien perheiden poikia, puhtoisia neitsyitä kuin parannusta tekeviä prostituoitujakin. Osa naisista vietti munkinelämää miehiksi pukeutuneina, osa asui naisten yhteisöissä. Kirkollisten kiistojen aikana erämaahan karkotettiin myös piispoja.
Erämaa ei ollut sinne vetäytyneille kuiva ja hedelmätön paikka, vaan päinvastoin hengellisen kasvun ja vapautumisen maaperää. Erämaa oli elämänprojekti, jonka päämäärä oli sielun puhdistuminen ja kirkastuminen.
Erämaan isät, veljet, äidit ja sisaret olivat täydellisyyden tavoittelijoita Jeesuksen kehotuksen mukaan. He ottivat vuorisaarnan ehdottomuuden ja ihanteet todesta. Kilvoituksella ei kuitenkaan sopinut kerskailla, vaan se oli tehtävä salassa, sillä kilvoittelu toisten edessä ei enää ollutkaan hyve vaan synti.
Erämaassa käytiin jatkuvaa hyvän ja pahan taistelua. Sitä ei käyty ainoastaan kilvoittelijoiden sieluissa, vaan kertomusten mukaan myös demonien eli pahojen henkien kanssa. Jo vanhastaan erämaita oli pidetty demonien asuinpaikkoina, joten kummako se, jos erämaahan vetäytyvä joutui kohtaamaan demoninsa kasvosta kasvoihin.
Pyhästä Antonioksesta kerrotaan, että sielunvihollisen joukot milloin pahoinpitelivät hänet henkihieveriin, milloin piirittivät häntä villieläiminä tai lähestyivät pimeässä hohtaen.
Erämaan vanhuksia voi pitää hengellisen ohjauksen edelläkävijöinä. Nuoremmat veljet vaelsivat pitkiäkin matkoja heidän luokseen hakemaan opetusta.
Ohjaus ei aina ollut kovin lempeää. Kun isä Pimeniuksen luo tuli veli, joka tunnusti kärsineensä vakavista kiusauksista, vanhus käski hänen lähteä niin kauas kuin kolmessa päivässä ja kolmessa yössä pääsee ja viettämään siellä vuoden paastoten joka päivä illan tuloon asti.
Vaikka erämaaisät olivat ankaria, he eivät tuominneet. Toistuvasti he opettivat, että tuomitseminen kuuluu vain Jumalalle — ihmiset keskittykööt itsensä ja omien syntiensä tarkkailemiseen.
Erämaaisistä tunnetuin on Pyhä Antonios. Perimätiedon mukaan hän eli vuosina 251–356, eli peräti 105-vuotiaaksi.
Hänen kerrotaan aloittaneen kilvoittelun parikymppisenä kotinsa edustalla. Myöhemmin hän siirtyi kauemmas asutuksesta tyhjään hautakammioon ja sen jälkeen linnoituksen raunioihin, joissa hän pysytteli 20 vuotta tapaamatta ketään. Lopulta hänet pakotettiin ulos muiden kilvoittelijoiden pariin opettamaan ja ohjaamaan heitä. Antonios myös paransi sairaita, karkotti riivaajia ja näki näkyjä tulevista tapahtumista.
Antonioksen elämäntavat olivat askeettiset. Hän aterioi kerran päivässä tai harvemmin, ja aina vasta auringon laskettua. Ruokalistalla olivat leipä, suola ja vesi. Nukkumapaikaksi kelpasi paljas maa, kaislamatto oli jo ylellisyyttä.
Antonioksen elämäkerrassa kerrotaan, että hän häpesi joutuessaan syömään, nukkumaan tai huolehtimaan muista ruumiillisista tarpeistaan. Niinpä Antonios ei peseytynyt, ei pessyt edes jalkojaan. Hän jopa varoi astumasta veteen, etteivät jalat vain olisi puhdistuneet.
Vielä Antoniosta pitemmälle menivät askeesissaan ne erakot, jotka vetäytyivät seisomaan pylvään päähän. Ensimmäinen ja kuuluisin heistä oli syyrialainen Simeon Styliitta. Hän eli 400-luvun alussa ja vietti 40 vuotta yhä korkeampien pylväiden päällä rukoillen yöt ja paastoten kuusi päivää viikossa.
Kerrotaan, että kerran paholainen teki Simeonin jalkaan haavan, johon tuli toukkia. Osa niistä karisi pylväältä maahan, jolloin Simeon käski apulaistaan keräämään toukat ja tuomaan ne ylös hänelle. Hän laittoi toukat takaisin haavaan ja sanoi niille: "Syökää mitä Herra teille antaa."
Aikalaisilleen Simeon oli sekä kunnioitettu opettaja ja parantaja että matkailunähtävyys, jota keräännyttiin ihmettelemään kaukomailta saakka.
Kieltäymys ja oman hengellisen elämän hiominen ei askeetikoillekaan saanut olla itsetarkoitus. Kuten eräs erämaan vanhuksista opasti nuorempaa veljeä: "Vaikka se veli, joka paastoaa jopa kuusikin päivää viikossa, nostaisi itsensä riippumaan sieraimistaan, hän ei silloinkaan olisi sairaita palvelevan veljen veroinen."
Kirjallisuutta
Athanasios Suuri: Antonios Suuren elämä.
Valamon Ystävät 1978.
Erämaan hedelmälliset puutarhat. Erakkoisien
opetuksia. WSOY 1978.
Filokalia I. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien
kirjoituksia. Valamon Ystävät 1981.
Munkki Serafim: Kerubin silmin. Suomen
Itämainen Seura 2002.
Tähtäyspiste tuonpuoleisessa
Lehtori Pekka Metso Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian koulutusohjelmasta kertoo, miksi ja miten kilvoitellaan.
Mitä erämaaisät tavoittelivat ankaralla kilvoittelullaan?
— Erämaaisien ankaralta tuntuvan elämänjärjestyksen tavoitteena oli ihmisluonnon kirkastaminen. Erämaaisät kokivat — aivan kuten useat meistäkin — että lankeemuksessa ihminen vieraantui sekä Jumalasta että oman itsensä syvimmästä olemuksesta.
— Kilvoittelu on ihmisen tietoista pyrkimystä kohti Jumalaa. Se on konkreettista taistelua ihmistä monella tapaa hajottavaa syntiä ja himoja vastaan. Päämääränä on parantuminen synnin otteesta ja tervehtyminen nöyryyteen, lempeyteen, tarkkanäköisyyteen ja rakkauteen.
Mitä annettavaa erämaaisillä on nykykristitylle?
— Erämaaisien perinnössä painottuu heidän ajatonta viisautta sisältävä opetuksensa. Sille on ominaista vankkumaton usko Jumalaan ja kaiken inhimillisen arviointi ikuisuusperspektiivistä käsin. Etenkin syvällinen näkemys ihmisen tilasta ja mahdollisuudesta voisi puhutella nykypäivän kristittyjä kirkkokunnasta riippumatta.
— Muinaisten erakkojen yksinkertainen ja epäitsekäs elämäntapa myös muistuttaa terveellä tavalla kristillisen elämän luonteesta: emme elä itseämme emmekä tätä aikaa varten vaan tähtäyspiste on tuonpuoleisessa. Nykyajan kulutusorientoitunut ihminen voisi erämaaisien esimerkistä rohkaistua myönteiseen vapautumiseen maailman kiinnikkeistä ja houkutuksista.
Millaiseen kilvoitteluun ohjataan ortodoksimaallikkoa?
— Kristillisen kilvoituksen muodot on sovitettava osaksi persoonaa ja elämän olosuhteita. Askeesi ei ole ulkoinen muotti. Käytännössä ortodoksinen kilvoituselämä ilmenee viikoittaisten ja pidempien paastokausien noudattamisena, rakkaudentekojen harjoittamisena sekä oman kristillisen vaelluksen tarkkaamisena lähimmäisten etua ajatellen.
— Aineellisen kilvoittelun rinnalla korostuu henkiseen keskittyminen. Parhaimmillaan kilvoittelu luo kokonaisvaltaista hengellistä sisältöä ja rytmiä elämään: paasto vaihtuu juhlaksi, katumusta seuraa ilo. Kilvoittelun ankaruutta olennaisempaa on pitkäjänteisyys.
Jaa tämä artikkeli: