Työ katastrofien keskellä on antanut Marja-Leena Orabylle paljon ja saanut hänet miettimään muun muassa sitä, mitä on todellinen rikkaus.
Katastrofien korkeakoulussa
Ihmisen kyky selviytyä yllättää avustustyön konkarinkin.
Kun jossakin tulvii, maa järisee, sota syttyy tai syntyy tappava tautiepidemia, myyrmäkeläinen Marja-Leena Oraby alkaa odottaa, piippaako kännykkä. Oraby kuuluu Punaisen Ristin kansainvälisen avun reserviin, eli on valmis lähtemään avustustöihin jopa kahden vuorokauden varoitusajalla.
Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Oraby on vastannut kutsuun myöntävästi. Hän on työskennellyt eri puolilla maapalloa niin lyhytaikaisissa katastrofiavun tehtävissä kuin pidemmissäkin projekteissa terveydenhuollon asiantuntijana. Yhteisenä nimittäjänä työtehtäville on ollut se, että vaikka Oraby olisi antanut työtehtävissä kaikkensa, hän on aina kokenut saaneensa itse enemmän.
— Se kaikki tietotaito, joka ulkomailla on kertynyt, on pientä sen rinnalla, mitä itse on saanut. Työtehtäväni ovat olleet sellaisia elämän korkeakouluja, hän summaa.
— Näissä tehtävissä olen oppinut erilaisia näkemyksiä ja sen, että rahalla ja tavaralla on lopulta aika vähän merkitystä, sen sijaan esimerkiksi laajennettu perhe voi olla valtava rikkaus.
Avustustyöt ovat myös opettaneet sen, että ihmisessä on uskomaton kyky selviytyä. Suuren katastrofin jälkeenkin ihmiset palaavat pian arkeen, rakentavat kotejaan ja aloittelevat pienimuotoista yritystoimintaa.
Halu auttaa ratkaisi ammatin
Alun perin Vimpelistä kotoisin oleva Marja-Leena Oraby alkoi jo nuorena tuntea poltetta auttamistyöhön.
— Opiskelin diakonissa-sairaanhoitajaksi. Halu lähteä ulkomaille auttamaan vaikutti ammatinvalintaani. Tämähän on ammatti, jota voi käyttää missä tahansa, Oraby kertoo.
Vuonna 1993 hän osallistui viikon kestävälle SPR:n kansainvälisen avustustoiminnan kurssille. Pian sen jälkeen tuli ensimmäisen kutsu avustustehtäviin Somaliaan, jossa Oraby on myöhemminkin asunut ja työskennellyt terveydenhuollon asiantuntijatehtävässä.
Sen jälkeen kutsu on tullut myös Kongoon, Tansaniaan, Sudaniin, Albaniaan, Kosovoon, Intiaan, Pohjois-Koreaan, Myanmariin ja Zimbabween.
"Jos ei mistään enää järkyty, kannattaa jäädä pois
näistä tehtävistä."
Lyhin työjakso ulkomailla on ollut kuusi viikkoa, pisin kolme vuotta. Aluksi Oraby otti ulkomaankeikkoja varten virkavapaata silloisesta työpaikastaan HYKS:stä. Vuodesta 2000 hän on tehnyt töitä vain Punaisen Ristin riveissä. Ajan myötä ulkomailla työskentely on jopa helpottunut, sillä elämänkokemus ja ikä ovat monessa kulttuurissa meriittejä.
— Vähitellen pitäisi alkaa vähentää näitä töitä. En kai minä avustustöihin enää sitten rollaattorin kanssa voi lähteä, 64-vuotias Oraby naurahtaa.
Paikalliset mukaan työhön
Kun kutsu avustustöihin tulee, on hoidettava kuntoon omat käytännön asiat kuten laskujen maksaminen, valmisteltava ystävät ja sukulaiset lähtöön sekä yritettävä selvittää, mitä on edessä. Lähipiiri on kestänyt pikaiset lähdöt ja huolen hyvin ja lähtöjä on helpottanut se, ettei Orabylla ole omia lapsia.
— Kaikki läheiseni ovat olleet aina kannustavia. Ilman heidän tukeaan en olisi varmaan näin monesti lähtenytkään, Marja-Leena Oraby kiittelee.
Kun avustustyöntekijät saapuvat katastrofialueelle, heidän on ensimmäiseksi saatava logistiikka toimimaan ja kenttäsairaala tai klinikka pystyyn sekä huolehdittava siitä, että saatavilla on puhdasta vettä.
— Ensiarvoisen tärkeää on, että avustustöihin ja niiden johtoon otetaan heti mukaan mahdollisimman paljon paikallisia. Vain silloin työllä on edellytykset onnistua. He tuntevat olosuhteet parhaiten, Oraby kiteyttää.
Toisinaan tiedon saanti on vaikeaa ja avustustyön arkeen pääsy voi tuntua hankalalta. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun Marja-Leena Oraby saapui auttamaan pakolaisia Kongon ja Ruandan rajalle, Goman kaupunkiin.
— Näky oli hyvin koskettava. Pienessä kaupungissa oli yhtäkkiä noin miljoona pakolaista, väkeä niin paljon, että tuntui ettei mahdu kulkemaan. Tunsin suurta avuttomuutta, hän sanoo.
— Toisaalta ajattelen niin, että jos ei mistään enää järkyty eikä mistään enää opi, kannattaa jäädä pois näistä tehtävistä.
Pelko pitää valppaana
Vapaaehtoisjoukoissa on ihmisiä eri maista ja eri aloilta, esimerkiksi terveydenhuollosta, logistiikka-alalta ja viestinnästä. Yhdessä ollaan tiivisti ja majoitus on yleensä teltassa. Silti yhteistyö sujuu.
— Tietynlainen mukautuvaisuus ja erilaisuuden sietäminen yhdistää meitä, Marja-Leena Oraby arvioi.
Avustustyöntekijät pitävät myös toisistaan huolta, katastrofin keskellä kun sortuu helposti leikkimään sankaria ja unohtaa levon ja itsestä huolehtimisen.
— Minulla on aina kirjoja ja musiikkia mukana. Välillä panen kuulokkeet korville ja menen jonnekin yksin akkuja lataamaan, jos mahdollista, Oraby kertoo.
Vaikeista olosuhteista huolimatta työntekijöiden turvallisuudesta huolehditaan yleensä hyvin, ja turvallisuusohjeet ovat tiukat. Silti joskus pelottaa, erityisesti sotatilanteissa tai silloin, kun luonto näyttää voimiaan. Marja-Leena Oraby ei silti pidä pelkoa pelkästään negatiivisena asiana.
— Pelko pitää valppaana ja huolehtii siitä, että tilanteeseen suhtautuu kunnioituksella.
SPR:n Nälkäpäiväkeräys 17.–19.9.
Marja-Leena Orabyn keikkakalenteri
- 1994 Somalia
perusterveydenhuollon rakentaminen - 1995 Somalia
perusterveydenhuollon rakentaminen - 1995 Kongo
Ruandan pakolaiskriisi - 1997 Tansania
pakolaisleiri - 1999 Sudan
nälänhätä maan eteläosissa - 1999 Albania
katastrofiklinikka - 2000 Kosovo
Balkanin kriisi - 2001 Intia
maanjäristys - 2002 Pohjois-Korea
terveydenhuollon kehittäminen - 2005 Myanmar
perusterveydenhuollon rakentaminen - 2007 Somali
perusterveydenhuollon rakentaminen - 2008 Myanmar
tuhotulva - 2009 Zimbabwe
koleraepidemia
Jaa tämä artikkeli: