Katsova löytää
Puhe Jumalan katselemisesta ei jätä minua rauhaan. Ajatus on huima ja houkutteleva. Miten katsella Pyhää, joka on kaikkien määritelmien tuolla puolella, aivan muuta kuin me ihmiset?
Silkkaa mystiikkaa! Juuri sitä.
Jumalan läsnäolo kätkeytyy kaikkeen, mitä olemme ja mitä meille tapahtuu. Hän ei ole kaukana silloin, kun olen pettynyt ja vihainen. Hän on läsnä silloin, kun painaudun tyytyväisenä sohvan nurkkaan kirja kädessä tai katson syvälle rakkaan ystävän silmiin.
Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.
Jos haluan etsiä vielä syvempää kohtaamista, minun on tutkittava tarkkaavaisesti maailmaa ympärilläni. Se on Jumalan maailma. Hän on jo siellä.
Minä itse olen kaukana valmiista ja usein eksyksissä. Itse asiassa kukaan meistä ei omista totuutta Jumalasta eikä edes itsestään. Yhä uudelleen saan kysyä hänen edessään, kuka minä olen.
Tarina kertoo, että suolanukke saapui vaelluksellaan meren rantaan. Sitä kiehtoi tuo outo, liikkuva esine, joka oli täysin toisenlainen kuin mikään, mitä se oli ennen nähnyt.
”Kuka sinä olet?” suolanukke kysyi mereltä.
Meri vastasi hymyillen: ”Tule ja katso.”
Nukke kahlasi mereen. Mitä syvemmälle se kahlasi, sitä enemmän se liukeni veteen, kunnes siitä oli hyvin vähän jäljellä.
Ennen kuin viimeinenkin hitunen suli, nukke huudahti ihmeissään: ”Nyt tiedän, mikä minä olen!”
Jaa tämä artikkeli: