Kaukaisen puutarhan ruusu
Kuolleella oli kädessään valkoinen ruusu. Aloin miettiä, heräisikö hän viimeisenä päivänä se kädessään ja vihannoisiko ruusu silloin kuin nupustaan juuri auennut. Heräisikö kuollut ylipäätään? Ja jos viimeinen päivä joskus tulisi, mitä tapahtuisi sen jälkeen?
En päästänyt järkeä ajattelemaan. Tunsin sydämellä. Annoin kaiken ikävän ja kaikkien unelmien tulla. Kävelin kiireettä ajattomuuden reunaa ja katselin sen kaukaisiin puutarhoihin.
Valkoiset ruusut toden totta vihannoivat siellä. Punaiset tulppaanit olivat mattona paksurunkoisten puiden alla, ja vaaleanpunaiset pionit rakensivat rehevää pensasta tuulettomaan laaksoon. Panin merkille, että puutarhan pergoloissa kiipeilivät kaikki ne köynnökset, joita olin koskaan rakastanut. Korkeimmalta paikalta näin meren ja purjeet, ja minulle tuntematon lintu vihelteli yksinkertaista säettä oksistossa.
Sen puutarhan villiintyneissä varjoissa vetivät kuolleet henkeä. Sitä helpottuneisuuden määrää ja onnea kaikesta siitä, mistä sentään oli selvitty! Jos käsilaukkuja olisi ollut, kuolleet olisivat kaivaneet niistä elämänsä kuvia ja näyttäneet niitä sydän kylläisenä toisilleen.
Näin niin monta tuttua, että minua alkoi itkettää. ”Miksi suotta ikävöit?” kysyivät kuolleet. ”Tässähän me olemme kaiken aikaa.”
Painoin käden sydämelle ja omistin heidät. Koko heidän elämänsä oli tallessa juuri sellaisena kuin sen muistin.
Ja tämäkö ei ole totta? Mitä väliä! Surullinen sydämeni tuli siinä puutarhassa lohdutetuksi.
Jaa tämä artikkeli: