Kaukaisissa kylissä
Kirsi ja Risto Leikola tekevät työtä Etiopian syrjäseuduilla.
Valkoinen mies kulkee kaukaisissa Afrikan kylissä ja saarnaa savimajoissa asuville puolipukeisille ihmisille evankeliumia. Sellainen on monen mielikuva lähetystyöstä. Se on väärä mielikuva nykyaikana, kun lähetystyöntekijät ovat opettajia, terveydenhoitajia, insinöörejä ja tiedottajia.
Tai sitten se on oikea mielikuva. Pastori Risto Leikola seisoo nimittäin savimajassa ja ihan selvästi saarnaa. Ollaan Lounais-Etiopiassa pienessä kylässä, joka on keskellä ei-mitään.
Lounaiset alueet ovat olleet osa Etiopian valtiota vasta reilut sata vuotta. Pohjoisen amharat valloittivat ne 1800-luvun lopussa. Silloin sieltä ryöstettiin orjia muualle Etiopiaan. Orjakaravaanit kulkivat vielä niinkin myöhään kuin 1930-luvulla. Ja vaikka Etiopian pohjoisosiin perustettiin kristitty valtio jo 300-luvulla, maan lounais- ja eteläosissa on edelleen lukemattomia ihmisiä, joita kristinusko ei ole tavoittanut. Siksi Risto Leikola seisoo savimajassa ja saarnaa.
Risto Leikola ja hänen vaimonsa, opettaja ja kulttuuriantropologi Kirsi Leikola ovat työskennelleet Suomen Lähetysseuran palveluksessa Etiopiassa pian 20 vuotta. He ovat Hakunilan seurakunnan nimikkolähettejä. Risto Leikola toimii nykyisin neuvonantajana Etiopian Mekane Yesus -kirkossa. Kirsi Leikola on miehensä työpari ja vastaa lisäksi kehityshankkeesta, jolla pyritään parantamaan vähemmistöjen asemaa.
Päävastuu toiminnasta on paikallisilla seurakunnilla. Ne voivat myös päättää, mihin saamansa taloudellisen tuen käyttävät: järjestävätkö koulutusta, hankkivatko kirjoja tai vaikka hevosia.
Jemussa on päätetty kouluttaa evankelista. Hän on 22-vuotias me’en-kansaan kuuluva Birhanu Gebre. Nuoresta iästään huolimatta Birhanu on naimisissa ja kolmen lapsen isä. Perheen esikoinen on 7-vuotias.
Birhanu opiskelee Rekolan seurakunnan tuen turvin raamattukoulussa Mizan Teferissa, lähimmässä isossa kaupungissa. Kun hän saa opintonsa valmiiksi, hänen on tarkoitus palata töihin kotiseurakuntaansa.
Birhanu sai ensikosketuksen kristinuskoon lapsuudessa, kun hänen kotikylässään kävi paljon matkustellut mies, joka kertoi Jeesuksesta.
— Myöhemmin olin pitkään sairas. Kehoni oli turvonnut ja olin kuin halvaantunut. Jeesus paransi minut. Lupasin, että en mene valtion virkaan vaan palvelen Herraa koko ikäni.
Nyt Birhanulla on takanaan kuukauden verran opintoja raamattukoulussa.
— Olen innoissani Raamatun lukemisesta. On niin paljon uutta oppimista koko ajan.
Hän unelmoi siitä, että me’en-kansasta ainakin puolet olisi parinkymmenen vuoden päästä kuullut Jeesuksesta.
Me’enejä kuten muitakin alankojen ja metsien kansoja on perinteisesti pidetty muita alempiarvoisina. Monilla etiopialaisilla kristityillä on edelleen sellainen asenne, että syrjäseutujen väen on alettava pukeutua, paimentolaisten on asetuttava aloilleen ja epäpuhtaina pidetyt ruokakäytännöt on kitkettävä pois.
Yhä esimerkiksi apinoita syöviä ihmisiä saatetaan pitää saastaisina eikä heidän kanssaan suostuta aterioimaan. Myös eri ammattien välillä on selvä hierarkia, ja ammatit kulkevat suvussa. Alhaisimpia ovat käsityöammattien harjoittajat: kutojat, sepät, savityöläiset ja metsästäjät.
Osa Leikoloiden työtä on asenteiden ja ennakkoluulojen muuttaminen.
— Alangon kansojen alastomuus, koristelu ja ruuat tuntuvat aiheuttavan monille ylänköevankelistoille kulttuurishokin. Olemme yrittäneet opettaa, että älkää puuttuko suri-kansan huulilautasiin tai muihin kulttuurisiin käytäntöihin. Evankeliumi unohtuu, kun ruvetaan nimeään toisten tapoja synneiksi, Risto Leikola sanoo.
— Parhaillaan käymme evankelistojen kanssa keskustelua tanssista. Muistutamme, että ei kaikki tanssi ole ekstaattista tai eroottista, vaan jotkut tanssit sopivat hyvin kirkonmenoihin. Onneksi rummut ja muut perinnesoittimet, jotka aikoinaan tuomittiin, ovat päässeet taas käyttöön kirkoissa.
Leikoloita harmittaa, että paikalliset sananjulistajat helposti toistavat samoja virheitä kuin eurooppalaiset lähetyssaarnaajat aikoinaan. Toisaalta kirkkoa on heidän mielestään usein myös perusteettomasti syytetty kulttuurien tuhoamisesta.
Todellisuudessa esimerkiksi raamatunkäännöstyö on vaikuttanut siihen, että monet vähemmistökielet ovat säilyneet. Leikolat ovat myös sitä mieltä, että evankeliumi voi muuttaa ihmisten arkista elämää: lisätä empatiaa, vähentää sotaisuutta ja parantaa naisten asemaa.
— Joskus kielteisistäkin kulttuurisista käytännöistä voi löytyä piirteitä, joille voi antaa uuden merkityksen. Mutta toisten halveksiminen on kyllä sellainen perinne, jonka haluaisimme kitkeä, Risto Leikola sanoo.
— Ihmisiä ja heidän vanhaa elämäntapaansa ei voi eikä pidäkään museoida. Syrjäisten alueiden villi meininki ja koko se maailma on katoamassa — sekä hyvässä että pahassa. Toivottavasti kirkko voisi olla silta ja pehmentävä puskuri siinä muutoksessa.
Jemun kaupunki sijaitsee Kenian ja Etela-Sudanin raja-alueelle johtavan tien varressa. Etiopian pääkaupungista Addis Abebasta Jemuun on kahden päivän ajomatka. Tie kulkee halki huikaisevien vuoristomaisemien. Välillä ohitetaan valtavia kahvi- ja teeplantaaseja.
Kirkkoon päästäkseen on luovuttava autosta ja tarvottava parisen kilometriä pitkin upottavia ja liukkaita mutapolkuja. Torstaisin mudassa kahlaa moni, sillä silloin on markkinat. Syrjäisemmistä kylistä tulee väkeä kauppaamaan karjaa ja tuotteitaan. Miehillä näkee lannevaatteita, keihäitä ja nilkkakoruja. Viittoihin verhoutuneet naiset kantavat nyyttejä päänsä päällä.
Leikoloiden viime käynnin jälkeen ruohokattoisen rukoushuoneen tilalle on rakennettu talkootyönä iso kirkko, jossa on peltikatto ja ikkuna-aukot. Alttarina toimii pystytolpan päälle asetettu lauta.
Seurakunnan nuoret laulavat. Musiikkia säestetään rummulla ja kirarilla, perinteisellä kielisoittimella. Kirsi Leikolan mukaan laulun sanat ovat hyvin tyypilliset: niissä käsitellään pahoja henkiä ja niiden voittamista.
— Jeesus on antanut voimia murskata käärmeen pään ja ajaa pahoja henkiä pois, hän tulkkaa.
Bench-kansaan kuuluva evankelista Kader Tigenu kertoo, että Jemun lähistössä on avattu seitsemän uutta saarnapaikkaa, joissa on tarkoitus käydä säännöllisesti. Seurakunnassa on 800 jäsentä, mutta alueella asuu kymmeniätuhansia ihmisiä.
Mekane Yesus -kirkon tavoittavan työn koordinaattori, pastori Ganjula Gaito matkustaa usein Leikoloiden mukana. Hänen mielestään Birhanun ja Kaderin kaltaiset sitoutuneet evankelistat ovat kirkon voimavara ja yksi sen nopean kasvun salaisuuksista.
— Nyt eletään hyvää vaihetta: uusia kirkkoja rakennetaan ja ne ovat täynnä ihmisiä. Mutta varsinkin Etelä- ja Lounais-Etiopiassa on vielä paljon alueita, joita kirkko ei ole tavoittanut. Kansojen väliset jännitteet ovat kirkolle haaste. Haaste on myös se, kuinka ihmisille pystyttäisiin tarjoamaan palvelut heidän omalla kielellään, Ganjula kertoo.
Kilun kylä on yksi niistä, joihin on avattu uusi saarnapaikka. Sinne ei ole autolla asiaa, sillä hiekkatien katkaisee ruskeana vellova joki. Joen yli vie paksu puunoksa, jonka jatkeeksi on sidottu riukuja. Rantatöyrään takaa avautuu vuorten ympäröimä savanni, jossa on siellä täällä ruohokattoisia majoja.
Väki elää kasvattamalla karjaa ja viljelemällä maissia ja paikallista öljykasvia. Ilmasto on läpi vuoden niin lämmin, että majoissa ei tarvita tiiviitä seiniä. Osa kyläläisistä asuu vieläkin kevyemmin, perinteisissä lehtimajoissa.
Taivas on korkealla. Jossain siellä asuu Tuma, me’enien luojajumala ja kaiken ylläpitäjä. Samaa nimeä käytetään myös kristinuskon Jumalasta.
— Tuma on me’en-kansan henkiolennoista mahtavin, ja enemmän hyvä kuin paha, vaikka hän voi myös rangaista ihmisiä. Eri paikoilla kuten joilla ja vuorilla on henkiä, joiden ajatellaan aiheuttavan sairauksia ja joita siksi lepytellään uhreilla. Eräänlaisia shamaanejakin on, mutta he eivät ole niin vahvoja ja vaikutusvaltaisia kuin monilla muilla kansoilla, Risto Leikola kertoo.
Perinteisten uskomusten tuntemista tarvitaan, jotta kristinuskon sanoma voidaan sijoittaa kuulijan omaan maailmaan. Mutta mitä annettavaa kristinuskolla enää voi me’eneille olla?
— Jeesus sorrettujen vapahtajana on näille vähemmistökansoille sekä sosiaalisesti että hengellisesti tärkeä. Ihmiset kokevat, ettei heidän enää tarvitse pelätä. Monet sanovat saaneensa sydämeensä rauhan, Kirsi Leikola vastaa.
— Kristinuskolla on tuomisinaan myös lähimmäisenrakkaus. Ajatus siitä, että me kaikki olemme yhtä ja että kaikilla on ihmisarvo. Kristinusko mahdollistaa vanhojen raja-aitojen ja vihanpidon ylittämisen, Risto Leikola sanoo.
Me’eneillä ja muilla syrjäisillä kansoilla on myös paljon annettavaa. Leikoloille on ollut tärkeä läksy se, että kukaan ei pärjää omin voimin.
— Suomessa auttajan ja autettavan suhde nähdään usein yksisuuntaisena. Täällä ajatellaan, että jokainen voi auttaa toista jollakin lailla, vaikka antamalla siunauksen tai kertomalla tietoa, Kirsi Leikola sanoo.
— Suomessa ihannoidaan yksilön täydellistä riippumattomuutta. Täällä elämän realiteetteja ei ole unohdettu, vaan ihmiset tajuavat olevansa riippuvaisia toisistaan ja Jumalasta, Risto Leikola lisää.
Erityisen opettavaisia Leikoloille ovat olleet jalkapatikassa ja hevosen selässä tehdyt pitkät matkat kaukaisiin kyliin. Ilman paikallisten vieraanvaraisuutta he olisivat jääneet ilman ruokaa, yösijaa ja apua.
— Matkoilla syrjäkyliin oma rajallisuus korostuu. Luotan kuitenkin siihen, että ihmiseen kuin ihmiseen voi saada yhteyden. Aina löytyy jokin kontaktipinta, Risto Leikola sanoo.
Kilusta lähdettäessä vastaan tulee markkinoilta palaavia kyläläisiä. Birhanu esittelee komeissa maalauskoristeluissa ja perinnevaatteissa kulkevat tuttavansa Abbeben ja Kabulin. Nuoret miehet ovat kristittyjä. Siksi toinen heistä on maalannut paljaaseen rintaansa valkoisen ristin.
Jaa tämä artikkeli: