Harvinainen nautinto. Kjell Westö ei ole ehtinyt viime kuukausina kovinkaan usein kahvilaan istumaan, koska syksyllä ilmestynyt kirja on vienyt hänet kiertueille ympäri maata. Kuva: Esko Jämsä
Kaupungin kasvatti
Kjell Westö kuvaa sykähdyttävästi ihmissuhteita kaupungissa, jonka hän tuntee läpikotaisin.
Punavuoressa on hämärä joulukuinen aamupäivä. Kjell Westö on tullut edellisenä päivänä Virosta, jossa hän on ollut kertomassa kirjastaan Älä käy yöhön yksin. Miehellä on riittänyt kiirettä teoksen tiimoilta koko syksyn, mutta ei silti vaikuta, että sen ruotiminen kyllästyttäisi.
Westön uuden kirjan keskeisenä teemana on helsinkiläisnuorten ystävyys. Sama teema oli myös hänen aiemmissa tunnetuissa teoksissaan Missä kuljimme kerran ja Leijat Helsingin yllä. Westö sanoo vain kirjoittavansa vaistomaisesti asioista, joita pitää tärkeinä – ja ystävyys on yksi niistä.
Uusimmassa kirjassa ystävyys on kuitenkin kestävämpää kuin aiemmissa kirjoissa. Erityisen tärkeä hahmo siinä mielessä on Jouni Manner.
– Manner voi tuntua lukijasta osittain vastenmieliseltä, mutta hän on hyvin lojaali ystävilleen ja yksinhuoltajaäidilleen. Jokaisesta ihmisestähän löytyy monta puolta, ei kukaan ole vain hirviö tai pyhimys.
– Voi olla, että nimenomaan varhaislapsuudessa ja teini-iässä syntyy suhteita, joihin tulee iän myötä todellista syvyyttä. Tällaisessa ystävyyssuhteessa on tiettyä magiaa, koska siinä on saanut seurata toisen kasvamista lapsesta aikuiseksi.
Westö toteaa monen lapsuuden- ja nuoruudenaikaisen ystävyyssuhteensa katkenneen jossakin vaiheessa. Joskus yhteys on voinut syntyä uudestaan pitkänkin ajan jälkeen.
– Parhaimmillaan ystävyys on sitä, että ei vaadi toiselta kovin paljon. Ystävyys on silloin konstailematonta, ja ihmisellä on lupa olla oma itsensä ja eri mieltä.
Myös rakkaus toistuu Kjell Westön kirjoissa. Älä käy yöhön yksin -teoksessa hän kuvaa erityisesti kahden erilaisen miehen saavuttamatonta rakkautta.
– Jouni Manner peittää pettymyksensä koko loppuelämän kestävään toiminnallisuuteen ja yhä uusiin naissuhteisiin. Frank Loman taas on klassinen tumpelo, joka epäonnistuu paljolti oman saamattomuutensa takia ja joutuu hyväksymään lopulta sen, että hän on rakastamalleen naiselle vain ystävä.
Kirjailija arvelee, että kaikille ihmisille syntyy elämän varrella enemmän tai vähemmän syviä haavoja. Ne voivat johtua epäonnesta rakkaudessa tai jostain muusta.
Westö myöntää, että hänen kirjojensa sävy on ylipäätään haikea, ja siihen yhdistyy usein myös surumielinen musiikki. Tällä kertaa kirjan nimi liittyy lauluun, jonka Jouni Mantereen ystävä säveltää ja jonka 1960-luvun nuorten porukka levyttää. Samalla laulu symboloi ystävyyden ja rakkauden tärkeyttä.
– Kirjani päättyvät yleensä jonkinasteiseen riitasointuun, mutta tämän kirjan kohdalla voi puhua jopa puhtaasta duurisoinnusta.
Epämääräiset haahuilijat, joilla ei ole selkeitä tavoitteita elämässä, ovat Kjell Westön mielestä kiinnostavia hekin.
– Haluan kuvata henkilöitä, jotka eivät pysty toimimaan nykyisessä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa niin tehokkaasti kuin odotetaan. Minua ärsyttää se, että ihmisille on isketty viime vuosina erilaisten työ- ja uravaatimusten lisäksi täydellisen onnellisuuden vaatimus. Elämähän on epätäydellistä ja hyvää juuri sellaisena.
”Kuusi pitää tietenkin hankkia”
Kuluttaminen ja liiallinen hössötys kuuluvat Kjell Westön mielestä joulun ärsyttäviin puoliin. Hän itse pyrkii välttämään niitä ja yrittää sen sijaan levätä ja rauhoittua.
Westö muistaa, miten hän jo nuorena Aleksin MusiikkiFazerilla työskennellessään nautti aaton viimeisestä työtunnista, jolloin koko kaupunki vähitellen hiljeni.
– Pysähtyminen on erityisen tärkeää nyt, kun takana on tosi kiireinen vuosi. Kesäkin meni uuden kirjan viimeistelyssä. Aion lukea kasan syksyllä ilmestyneitä kirjoja, soittaa kitaraa ja maistella hyvää punaviiniä.
Kirjailijan jouluun kuuluu myös tiettyjä perinteitä.
– Tärkeä juttu on soittaa Mahalia Jacksonin joululevyä. Äitini tapasi kuunnella sitä, ja tapa siirtyi minulle joskus teini-iässä.
– Kuusi pitää tietenkin hankkia. Jopa silloin, kun vietimme joulun Portugalissa, ostimme ison ruukkukasvin, johon ripustimme palloja. Joulupöydässä taas pitää ehdottomasti olla maksapateeta ja savuankeriasta, niitä hamstraan jo aikaisessa vaiheessa.
Kjell Westö on viettänyt joulunsa enimmäkseen Helsingissä. Mökkijoulu on tuntunut myös houkuttelevalta ajatukselta, mutta se siirtyy jälleen kerran ensi vuoteen.
Westöä kiehtoo myös varhaislapsuuden ja -nuoruuden kuvaaminen. Siihen, miten lapsi kohtaa maailman, liittyy hänestä jotain taianomaista. Varhaisessa nuoruudessa taas kaikki on avointa ja mahdollista. Nuori ihminen on utelias, innokas ja usein hyvin ehdoton.
– Olen kuvannut viimeisen kirjani 60-luvun jaksossa ystävysten loikoilua Eläintarhanlahden rannassa ja myöhemmin 70-luvulla toisen kaveriporukan maleksimista esikaupungin kallioilla. Teinivuosiin kuuluu notkumista, suurten suunnitelmien tekemistä ja odotusta elämän alkamisesta.
– Myöhemmin voi sitten ihmetellä, mikä kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan.
Rakkaus on ajatonta, mutta eri aikakausilla on erilaisia piirteitä. Kirjailija arvelee, että sotien jälkeen 1950-luvulla elämään haettiin turvallisuutta, jolloin rakkauden huipentumana olivat unelmahäät. Seuraavalla vuosikymmenellä taas mentiin aivan eri suuntaan.
– Kulttuuriset muutokset vaikuttavat varmasti rakkauden käsitteeseen. Toisaalta ihmiset pettyvät rakkauteen ajasta riippumatta.
Eri aikoja ja sukupolvia kuvatessaan Kjell Westö on miettinyt paljon myös sitä, onko sukupolvien välisiä kuiluja pidetty syvempinä kuin ne oikeasti ovat.
– Esimerkiksi sotien perintö välittyy monen sukupolven ajan. Minun molemmat isoisäni kaatuivat sodassa, ja heidän valokuvansa olivat kodissani kunniapaikalla. Itsenäisyyspäivänä kokoonnuimme jonkun sukulaisen luo katsomaan televisiosta Tuntematonta sotilasta. Nuorena se ei aina innostanut, koska olisin halunnut mieluummin vaikka kuunnella uusia rocklevyjä.
Westö uskoo, että 1960-luvun kapinoinnista ja 1970-luvun äärivasemmistolaisuudesta tuli niin rajua siksi, että sen ajan nuorisolle oli tuputettu enemmän isänmaallisia ja muita konservatiivisia arvoja kuin heidän hermonsa kestivät.
– Jokainen sukupolvi haluaa luoda oman todellisuutensa. Pitkä kylmän sodan aikakausi kangisti kuitenkin ajattelua, ja harva pystyi suhtautumaan historiaan ennakkoluulottomasti. Tämän vuoksi moni alkoi vasta 15 vuotta sitten, Berliinin muurin murtumisen myötä, kiinnostua uudestaan historiasta.
– Itselläni on ollut vanhempana sillä tavalla helppoa, että olen voinut vaikkapa soittaa samaa musiikkia poikieni kanssa. Saattaa silti olla, että meidän ja lapsiemme sukupolvien välillä piilee isompi kuilu kuin tajuammekaan. Ehkä viime vuosien koulutragedioissa on paljastunut uuden sukupolven tuska, jota emme ole osanneet nähdä.
Marjo Kytöharju
Helsingin historia kiinnosti jo varhaisessa vaiheessa
Kirjailijan intohimona on historia. Kotikaupungin historia alkoi kiinnostaa häntä toden teolla 1990-luvun alussa. Kalliossa sijaitsevalle työhuoneelle on kertynyt iso Helsinki-aiheinen lähdekirjasto, josta osa on pahvilaatikoissa vintillä.
– En edes alun perin ajatellut hankkivani materiaalia kirjoittamiseen.
Kjell Westölle on luontevaa kirjoittaa Helsingistä, koska hän on asunut täällä niin monessa paikassa. Sen vuoksi hän tunnistaa kaupungin sosiaaliset kerrostumat ja tajuaa, miksi joku tekee tietynlaisia valintoja.
Lähiö on Westölle läheisintä kaupunkimaisemaa. Hän muistaa, miten asui lapsena lähiössä, jossa kaikki oli uutta ja josta oli henkisesti pitkä matka keskustaan. Kantakaupunki tuli tutuksi vasta nuorena aikuisena.
– Monet helsinkiläiset ovat hyvin nurkkakuntaisia, eivätkä kovin paljon liiku alueensa ulkopuolella. Itselleni rajat ovat yhdentekeviä, pyrin tavoittamaan kaupungin kokonaisuutena. Viimeisetkin aukot täyttyivät, kun vein aikoinaan poikiani jalkapallotreeneihin eri puolille kaupunkia.
Kaupungin jatkuva muutos kiehtoo Kjell Westöä. Keskusta on muuttunut uusien rakennuksien ja maanalaisten käytävien vuoksi valtavasti. Samoin esimerkiksi Vuosaari on kasvanut viime vuosina pienen kaupungin kokoiseksi.
– Onneksi tietyt piirteet silti säilyvät, kuten meren läheisyys ja isot viheralueet. En muutenkaan pidä kaikista muutoksista, kuten leffateatterien hävittämisestä.
Westön suosikkivuosikymmenet Helsingissä ovat 1920- ja 1960-luvut. Molempien taustalla näkyivät sodan pitkät varjot, nuoriso etsi intohimoisesti uutta ja pyrki eroon vanhentuneista asenteista.
– Vietin oman nuoruuteni 1980-luvulla, enkä pidä sitä erityisen hienona vuosikymmenenä. Olin jonkinlainen porvarin ja hipin yhdistelmä ja tuskittelin, miksi en saanut elää nuoruutta kaikin tavoin innostavalla 60-luvulla.
Westö pitää siinä mielessä 2000-luvusta, että Helsingin ilmapiiri on muuttunut vuosikymmenen kuluessa vapaammaksi ja rennommaksi. Hän on haaveillut, että jospa saisi notkua viikon ajan nykyisessä kaupungissa parikymppisenä.
Nykyisillä kotikulmillaan Punavuoressa Westö viihtyy hyvin, koska alueella on yhä vanhan ajan henkeä pienine kauppoineen. Viiskulman levykauppoihin on mennyt kuulemma lantti poikineen. Samoin Kallio on hänelle tärkeä kaupunginosa.
– Kun Helsingissä on myrskysää, saatan kävellä Uunisaareen tai Lauttasaaren kärkeen, koska näissä paikoissa voi nähdä meren tyrskyt upeimmillaan.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Arvio: Kjell Westön uutuus on kasvu- ja sukutarina
Hyvä elämäRomaani antaa ymmärtää, että ihminen muuttuu mutta pysyy silti samana.