Kasvava seurakunta. Etiopian evankelisen Mekane Yesus -kirkon pastori Sisay Abdeta jakaa kastetodistuksia kasteen jälkeen Bolen seurakunnassa. Kuva: Sari Lehtelä / Suomen Lähetysseura

Ajankohtaista

Kehitysyhteistyötä uskonnolla ja ilman

Uskonnon levittämisellä on vaikea yhteinen historia kehitysyhteistyön kanssa. Tulisiko ne pitää täysin erillään?

28.01.2016 13:00
Eira Serkkola

Ensin oli uskonnollinen lähetystyö. Kun Suomen valtiollinen kehitysyhteistyö alkoi vuonna 1974, suomalaiset lähetystyöntekijät olivat tehneet kehitystyötä kehitysmaissa jo yli sadan vuoden ajan, aluksi Namibiassa ja Kiinassa. Työn alkaessa vuonna 1859 Suomi oli tavallaan siirtomaan asemassa itsekin.

Lähetystyö ei ole ollut missään vaiheessa pelkkää länsimaisen kulttuurin levittämistä ja lähetyssaarnaamista. Siihen on kuulunut aina kehitysyhteistyötä, erityisesti sairaanhoidon ja koulutuksen edistämistä. Lähetystyö kantaa kuitenkin raskasta painolastia.

Professori Elina Vuolan toimittama tuore tieteellinen artikkelikokoelma Uskonto ja kehitys (SKS 2015) avaa uskonnollisen lähetystyön ja kehitysyhteistyön suhdetta monin tavoin.

Teologian tohtori Mari-Anna Pöntisen mukaan lähetystyötä alettiin kritisoida, koska se kietoutui siirtomaapolitiikkaan. Vain harvat lähetystyöntekijät uskalsivat kritisoida hallitustensa siirtomaapolitiikkaa. Esimerkiksi kongolainen filosofi Valentin Mudimbe puhuu eurooppalaisesta etnosentrismistä, oman kulttuurin asettamisesta ihanteeksi, ja afrikkalaisten näkemisestä erilaisina toisina. Hän vetää tästä ajatusmaailmasta kehityslinjat orjakauppaan, kolonialismiin, imperialismiin ja lopulta natsismiin asti.

Ylemmyydestä kaikkien ihmisarvoon

Aiemmin ajateltiin, että Jumala oli kutsunut länsimaat sivistämään muita kansoja. Ajatus kristillisestä sivilisaatiosta perustui sekä uskonnolliseen että kulttuuriseen ylemmyyteen. Kehitysmaiden ihmisiä pyrittiin pelastamaan pahana pidetystä kulttuurista, mutta ei tuhoamaan.

Kun siirtomaat ja niiden kirkot alkoivat itsenäistyä, eurooppalaisten ylivalta sai kovaa kritiikkiä. Eteläafrikkalaisen piispan Desmond Tutun mukaan hengellisyydessä tarvittiin kolonialististen asenteiden ja kulttuuristen alistussuhteiden purkamista. Vapautuksen teologia, musta teologia ja naisten teologia olivat osa tätä prosessia.

Nykyisin ihmisarvo kuuluu ekumeenisen lähetysajattelun avainkäsitteisiin.

Kasvava seurakunta. Etiopian evankelisen Mekane Yesus -kirkon pastori Sisay Abdeta jakaa kastetodistuksia kasteen jälkeen Bolen seurakunnassa. Kuva: Sari Lehtelä / Suomen Lähetysseura

Maallistumisteoria osoittautui vääräksi

Aikanaan pitkään Kirkon Ulkomaanavussa työskennellyt teologian tohtori Petri Merenlahti toteaa, että viimeisten 20 vuoden aikana uskonnon ja kehityksen suhde on alettu nähdä uudessa valossa.

Koulutus ja elintason nousu eivät hävittäneetkään uskontoa maailmasta, kuten yhteiskuntatieteissä oletettiin. Kehitysmaiden todellisuutta maallistumisteoria on kuvannut erityisen huonosti.

Vaikka Länsi-Eurooppa on maallistunut, uskonnollistaustaisten avustusjärjestöjen rooli on vain kasvanut. Niiden vahvuutena on kyky luoda yhteenkuuluvuutta lahjoittajan ja edunsaajan välille.

Merenlahden mukaan kommunismin häviö ja kylmän sodan päättyminen tekivät tilaa uskonnollistaustaisten avustusjärjestöjen nousulle. Tämä koskee myös islamilaisia järjestöjä.

Vahvaa valtiota ei aina ole

Professorit Auli Vähäkangas ja Mika Vähäkangas sanovat suoraan, että avun jakaminen uskonnollisten yhteisöjen kautta voi vähentää korruptiota. Silloin varoista tulee yhteisön omia. Yhteisön oma kontrolli rajaa "siipiveikot" pois.

Vähäkankaat korostavat, että Afrikka on uskonnollinen maanosa. Suomesta käsin voi olla vaikea ymmärtää, että meidän maallistunut elämänmuotomme on maailman mittakaavassa poikkeus.

Tutkija Henni Alavan mukaan Afrikassa uskonnon ja politiikan erottaminen länsimaiseen tapaan on keinotekoista ja harhaanjohtavaa. Länsimaisessa politiikan tutkimuksessa valtio hahmotetaan usein keskeisimmäksi toimijaksi. Tosin globalisaatio ja feministiset yhteiskuntateoriat ovat ravistelleet näkemystä. Afrikassa erityisesti reuna-alueilla politiikan kenttä rakentuu useista toimijoista, ja kirkot ovat keskeisiä.

Voimaantumista. Naiset osallistuvat kirkon lukutaitokampanjaan Cipundassa, Angolassa. Kuva: Pirre Saario 2007

Uskontosokeus vaivaa

Elina Vuola varoittaa artikkelissaan uskonnon merkityksen yli- ja aliarvioinnista kehityskysymyksissä. Naisen asema on hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskuntatieteilijöitä on vaivannut uskontosokeus, teologeja taas kehityssokeus.

Varsinkin köyhyyden, väkivallan ja hädän kontekstissa kysymykset elämän mielekkyydestä ja toivosta sekä oikeasta ja väärästä kiinnittyvät usein uskontoon. Kun sitten länsimainen asiantuntija "patologisoi" nämä uskonnolliset naiset tai näkee heidät vain uhreina eikä toimijoina, kyseessä voi olla vahvemman vallankäyttö.

Toisaalta esimerkiksi YK:n konferensseissa on nähty, miten eri uskontojen ja kirkkojen konservatiivisimpia voimia yhdistää huoli naisten autonomian kasvusta, vaikka opilliset erot muuten ovat suuria.

Vuola korostaa uskonnon kaksoisluonnetta: sama perinne tarjoaa keinoja ja tulkintoja päinvastaisiin käsityksiin. Samakin uskonnollinen järjestö saattaa ajaa naisten voimaannuttamista ja rajoittaa silti naisten itsemääräämisoikeutta seksuaaliterveyden asioissa. Toisaalta jo monia varhaisia naisasianaisia ja orjuuden vastustajia on motivoinut käsitys Jumalan kaikille ihmisille antamasta yhdenvertaisuudesta ja vapaudesta.

Kymmenen teesiä

Kirjan kirjoittajakunta on työstänyt aiheitaan myös yhdessä. Sen tuloksena kirjan lopusta löytyy kymmenen teesiä uskonnosta ja kehityksestä. Esimerkiksi viides teesi kuuluu näin: Kaikki kehitysajattelu nojaa johonkin arvopohjaan.

Kaikella inhimillisellä toiminnalla on jokin arvopohja, vaikka se olisi ääneen lausumaton. Myöskään sekulaariksi ymmärretty ei ole arvovapaata tai neutraalia. Esimerkiksi teollisuusmaiden kehityspolitiikka on sidoksissa politiikkaan, länsimaisiin käsityksiin hyvästä ja arvokkaasta elämästä sekä niiden omiin taloudellisiin intresseihin.