null Kellastunut onni

Kellastunut onni

Tuossa se on, liimautuneena Peltirummun kylkeen. Molemmat kirjat ovat suhteellisen lukemattoman näköisiä. Klassikkoja, sanovat kirjallisuuden asiantuntijat. Niin varmaan, vaikka molempia teoksia on yllättävän hankala ottaa käteen.

Uskaltaisinko sittenkin? Olkoon menneeksi.

Siitä on jo viisitoista vuotta, kun pukinpartainen pappi ojensi sen minulle. Hehkuvan valkoinen onni on kellastunut aivan niin kuin kirjan keinonahkainen kansi. Raamattu on kuulemma tiiliskiven muotoinen sen vuoksi, että sen arvojen ja elämänkatsomuksen varaan on liitto turvallista rakentaa. Mitähän se pappi sillä oikein tarkoitti?

Etusivulla ovat hääpäivämme yksityiskohdat. Helsingin pitäjän kirkko 12.7.1995. Hassua, eikö sen pitäisi olla Pyhän Laurin kirkko. No sama se, pappi oli muualta. Voi miten erikoiselta tyttönimesi näyttääkään. Kähkönen. Mahtaisitko sitä tuntea enää itsekään?

Alla on papin allekirjoitus ja teksti: ”Rakkaus ei häviä.” No, ei se tietenkään mihinkään katoa. Tosin meidän väliltämme se on siirtynyt intohimoisempiin tuuliin. Vai onko sittenkään? Entä, jos rakkaus onkin kärsimistä. Sitten se on meidän vieraanamme joka päivä.

Kokeilen peukkutaktiikkaa. Avaan siis Raamatun sattumanvaraisesta kohdasta. Mitähän Jumala haluaa minulle tänään sanoa?

Psalmi numero kolme: ”Herra, miten paljon minulla on ahdistajia! Monet nousevat minua vastaan, monet sanovat minusta: Ei Jumalakaan häntä auta. Sinä Herra, olet minun kilpeni ja kunniani, sinä nostat pääni pystyyn.”

Aika sattuva teksti.

 

Jaa tämä artikkeli: