Keltainen
Kävelin vuosia sitten eteläisen kaupungin keväässä. Ihmiset katselivat epäuskoisina, kun käännyin suihkulähteiden piazzoilta sivukaduille ja rakennusten arkkitehtonisten linjojen sijaan työnsin kameran niin lähelle seinää kuin mahdollista. Tallensin muistikortille värejä, yhä uusia muunnelmia Rooman murretusta keltaisesta.
Ei uskoisi, että mustaan pukeutujalle — niin kuin minä — värit ovat niin tärkeitä. Talven pitkinä kuukausina astun keskelle ikoniin maalattua hohtavaa kultaa, patinoituneen oranssin reheviä sävyjä. Keittiön pöydällä puhuvat painavia sanojaan syvän violetti munakoiso ja auringolta kylkensä lainannut appelsiini.
Mutta ikkunalaudallani on myös mustavalkoinen kuva. Siinä on tarkasti rajattu pala valkoiseksi kalkitun talon seinää. Tuntemattomien puiden lehvästöt heittävät auringossa kylpevään seinään varjojaan.
Miten täynnä väriä voi olla mustavalkoinen kuva. Helteisen päivän hohka nousee keltaisena autereena, vaikka viileäpintainen kuva on tarkkaan katsoen harmaa. Vain mieli tuottaa talon pihamaaksi kuumana pöllyävän hiekan.
Minulla on paljon sellaista, mikä oikeasti, käsin kosketellen on. Mutta minulla on myös paljon sellaista, minkä tiedän olevan, vaikka en saa siitä kiinni enkä voi sitä selittää. Kun astun sen keskelle, leviää se suloisena lämpönä rasittuneisiin jäseniini kuin päähän nouseva viini.
Sittenkin, sittenkin elämällä on mieli, se sanoo.
Jaa tämä artikkeli: